Päiväkirja

JATKOA ELÄMÄKERTAANI ÄITIÄ IKÄVÄ (2015)

Paluu arkeen

                                                                                                                                                                              Veli: – Sovittiin, että <tyttäreni> ja <puolisonsa> tekevät                                                                                                                                                         nämä työt. He aloittavat tänä kesänä ja, koska eivät varmasti                                                                                                                                                  saa kaikkea vielä valmiiksi syksyyn mennessä, jatkavat ensi                                                                                                                                                           kesänä. Näiden ja mahdollisten tulevien huoltotöiden ajan                                                                                                                                            sinun pitää olla poissa Lapista.

                                                                                                                                                                              Minä: – Tapio ei aja tontilta omaa poikaansa.

                                                                                                                                                                              Käly: – Me sovimme Lapin remonttijärjestelyistä Tapion                                                                                                                                                         kanssa, emme sinun. Niihin liittyvät keskustelut käymme                                                                                                                                                          suoraan Tapion kanssa. Sinun esittämiisi tulkintoihin siitä                                                                                                                                                        mitä Tapio on sanonut emme reagoi.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 5.7.13 – 6.7.13

On loppiaisaatto 2020, kello 2.52, ja noin neljä ja puoli vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin tätä kirjaa. Mikään ei oleellisesti ole muuttunut elämässäni; kuten kirjaa aloittaessani olen tälläkin hetkellä ”yksin kotona Ruotulassa, kouluaikaisessa yläkerranhuoneessani, jonka akkuna antaa koilliseen”. Tosin isä on nyt pysyvästi muuttanut muualle, yhteen ystävänsä kanssa. He asuvat vain noin puolen kilometrin päässä täältä, ja käyn lähes joka päivä heitä katsomassa. Isä tarvitsee apuani lähinnä tietokoneen käyttöön liittyvissä asioissa. Selkäni on edelleen kipeä ja veljen perheen outo suhtautuminen minuun painaa mieltäni. Erityisen raskas tämä tilanne on 94-vuotiaalle isälleni. Hän kovasti kaipaa pojantytärtään, joka on hänet hylännyt – koska hän ei ole hylännyt minua.

Kesällä 2013 tapahtui asioita, joista jo edellä olen kertonut ja jotka nyt uudestaan ovat nousseet pintaan aiheuttaen minulle unettomuutta. Isä oli valtuuttanut veljeni huolehtimaan kesämökillämme tehtävistä kattoremonteista, ja tämä oli sitten palkannut tyttärensä puolisoineen tekemään työn. Minulta ei kysytty mitään, minkäänlaista kilpailuttamista ei tapahtunut, ja tuolloin jo lievästi dementoituneelta isältäni näin rokotettiin tuplasti ammattimiehen tuntipalkka. Jo edellisenä kesänä oli tehty vielä suurempi remontti samalla periaatteella, salassa minulta. Työtä siis tehtiin harrastelijavoimin, suurella hartaudella, ja kun jälkeen päin kyselin tarjouksia eri liikkeistä, tulin tulokseen, että ylihintaa oli maksettu ainakin 5000 euroa.

Valtuutuksensa nojalla veljeni katsoi myös voivansa määrätä ketä tontilla saa olla. Kesällä 2012 en halunnut oleskella siellä remontin aikana, koska tiesin että minusta ei pidetä. Näin paljon vielä siihen aikaan luotin veljeeni. Kesän 2013 alussa isä pyysi minut sinne turvamiehekseen, ja parin viikon kuluttua hän aivan yllättäen ilmoitti, että minun on poistuttava. Veljeltäni oli käynyt käsky.

En saanut olla seuraamassa kuinka tulevan perikunnan omaisuutta hoidetaan. Miksi? Koska veljentytär harhaisessa mielessään kuvittelee minun olevan hänelle vaarallinen? Kirjeessään isälleni (7.3.14) veljeni kiistää itse koskaan väittäneensä minua väkivaltaiseksi: ”Pikemmin olen pitänyt Mattia – aina, pienestä pitäen – arkana ja pelokkaana kaikenlaisen fyysisen väkivallan suhteen.” Veljeni on vaikeassa välikädessä, kun hänen toisaalta on myös puolustettava tytärtään ja näin tavallaan mentävä mukaan tämän harhoihin. Vanhempien on vaikea myöntää, että heidän lapsensa olisi (vakavasti) sairas. Alempana samassa kirjeessä veljeni ristiriitaisesti kirjoittaakin: ”Henkilö, joka käyttäytyy siten kuin Matti viime kesänä … on riski itselleen ja ympäristölleen.” Mitenkä minä sitten ”käyttäydyin”? Ja minkälaisen ”riskin” aiheutin? ”Uhkasin”, veljeni kiellosta huolimatta, palata tontille seuraamaan remonttia. En kestänyt, että minua pitempään enää tällä tavalla nöyryytettäisiin. Tuleville kesille oli luvassa lisää remontteja, ja silloinkin minun oli määrä pysyä poissa. Näin pesää oli tarkoitus vähitellen tyhjentää ennen tulevaa perinnönjakoa.

Kun tämä vihdoin selvisi myös isälleni, hän päätti että kesän 13 remontti oli viimeinen, jonka pojantytär siellä teki. Sittemmin veljeni ei enää ole ollut lainkaan huolissaan siitä minkälainen riski ympäristölleni olen. Nyt taas hänenkin puolestaan hyvin sovin turvamieheksi isälle, joka tuona kesänä painostettiin ajamaan minut tontilta. Kuulin myöhemmin isältä, että veli olisi ollut kovasti ”huolissaan” minusta; että minut täytyisi saada johonkin hoitoon. Isän käsitys taas on, että olen vuosi vuodelta tullut aina vain terveemmäksi – ja että mitään pakkohoitoa en missään vaiheessa ole tarvinnut. Neuroosini ovat vaikeuttaneet myös lähimmäisteni elämää, mutta ylivoimaisesti eniten niistä olen tietenkin kärsinyt minä itse. Vaarallisena minua ei kukaan ole koskaan pitänyt. Onkin ilmeistä, että veljelläni oli mielessään jokin pitemmän tähtäimen suunnitelma, joka onnistuessaan olisi johtanut siihen, että minut olisi julistettu oikeustoimikelvottomaksi ja sellaisena voitu ohittaa perinnönjaossa.

Isän kirje (15.8.2013 13:55) pojantyttärelle:

”Myin pistoolit asekauppaan ja sain niistä hiukan rahaakin ja todistuksen myynnistä. Olen kauan ollut aikeissa luopua pistooleista, mutta se on vain jäänyt tekemättä. Kun nyt luovuin niistä, se ei johtunut siitä, että pitäisin Mattia väkivaltaisena. Puheet Matin väkivaltaisuudesta ovat aivan perättömiä ja loukkaavia. En ole havainnut Matissa vähäisintäkään taipumusta väkivaltaisuuteen.”

Pojantyttären vastaus (15.8.2013 23:44):

”Hyvä että sait aseet myydyksi. Se että olemme olleet niistä huolissamme ei ole syntynyt tyhjästä, vaan on seurausta Matin nettisivuillaan ja sähköposteissaan esittämistä väkivaltaisista ajatuksista. Lisäksi kuten kai muistat hän tässä taannoin uhkasi tulla Lappiin 'vaikka väkivalloin' estääkseen remontin.”

Tätä kirjeenvaihtoa käytiin pitkään ja sen ei tietenkään pitänyt tulla minun tietooni. Mutta sattumalta näin kävi kun taas kerran olin auttamassa isää sähköpostin käytössä. Kirjeenvaihtoa tarvittiin dokumentiksi, jolla myöhemmin yritettäisiin todistella, että isänkin mielestä muka olisin aivan kelvoton ja suorastaan vaarallinen poika. Onneksi isä ei antanut narrata itseään tähän näytelmään, jossa hänen vain odotettiin sotilaallisesti vetävän käden lippaan ja kiittävän neuvosta: 'pistoolit on nyt toimitettu muualle, eikä Matti enää pääse niillä tontille ammuskelemaan.'

Isän vastaus (17.8.2013 17:28):

”Jäin ihmettelemään viestissäsi lainausmerkeissä olevaa ilmaisua 'vaikka väkivalloin'. Kenelle Matti olisi tällaisen uhkauksen esittänyt? En muista sellaista kuulleeni Matin suusta tai kenenkään muunkaan kertomana. Tiedustelin asiaa Matilta ja hän näytti minulle molemmat tämänkesäisen remontin kynnyksellä sinulle lähettämänsä viestit, joissa väkivallasta ei mainittu mitään.”

Pojantytär vastasi vielä tähän väittäen kuulleensa kyseisen ilmaisun, kun soitin isälle. Isän kännykän ”volyymi oli niin lujalla”, että pojantytär ja hänen puolisonsa muka olivat kuulleet myös minun puheeni. Tietääkseni isä ei koskaan kuuntele kaiuttimen kautta, joten volyymin on täytynyt olla todella luja. Ja miksi minun olisi täytynyt tulla isäni luokse ”väkivalloin”, sen sijaan että olisin vain kävellyt portista sisään. Olisiko ehkä veljentytär ollut siellä tuloani väkivalloin estämässä? Ilmaisu on siis aivan älytön, enkä siksikään ole voinut  sellaista käyttää. – Ja mitä ovat ”väkivaltaiset ajatukset” nettisivuillani. Miten ajatukset voivat olla väkivaltaisia? Tarkoittaako  tuo kommunistivanhempien kasvatti niillä ehkä vääriä mielipiteitä – eli ”vihapuhetta”?

Näin härskisti – sikäli kuin veljentytär ei olekaan sairas vaan pelkästään kylmä pelinainen – isääni yritettiin vetää samaan rintamaan minua vastaan ja lopulta saada hylkäämään minut. Olen siinä käsityksessä, että lapselta voidaan evätä jopa lakiosa, jos hänet todetaan aivan kelvottomaksi kansalaiseksi: parantumattomasti mielisairaaksi, huumeiden orjaksi tai paatuneeksi rikolliseksi. Tämä juuri oli tuon kesäisen näytelmän juoni: lavastaa käytökseni näyttämään psykoottiselta. On tapahtunut ennenkin, että aivan terve  henkilö on viety pakkohoitoon. Veljeni perhe on minulle edelleen  reaalinen uhka, ja on aivan tervettä reagoida siihen, esimerkiksi kirjoittamalla muistelmat. Ainut aseeni tässä taistelussa on todellakin alusta lähtien ollut puhuttu ja kirjoitettu sana. Ainoastaan veljeni ja hänen tyttärensä ovat nyt yrittäneet turvautua väkivaltaan ja kai myös jonkinlaiseen lailliseen ryöstöön; he yrittivät saada minut kahdeksi vuodeksi linnaan ja mahdollisesti vielä maksamaan heille korvauksia.

Olisin tuona kesänä halunnut puhua veljentyttären mahdollisesta sairaudesta, mutta sitä pidettiin loukkaavana. Saatan ymmärtää hänen perusteettoman vastenmielisyytensä minua – tai jotakin toista yhtä syytöntä ja täysin vaaratonta henkilöä – kohtaan. Olen nimittäin myös itse kärsinyt samantapaisista oireista, en tosin vainoharhoista. Olen ymmärtänyt vain ”projisoineeni” omaa ahdistustani johonkin ehkä aivan neutraaliin henkilöön ja sitten pyrkinyt karttelemaan tätä. Koskaan ei mieleeni tullut, että minulla olisi ollut oikeus vaatia tällaista henkilöä karttelemaan minua. Jos minulle olisi selitetty, että veljentytär vain pitää minua ”saastaisena”, olisin hyvin voinut pysytellä tontilta poissa remontin ajan – edellyttäen, että hänen palkastaan olisi neuvoteltu myös minun kanssani. Mielestäni hän olisi voinut tehdä urakan ilmaiseksi – kuten minäkin olen kaiken perheen piirissä tehnyt. Ilmaiseksi olen hänen vaippansakin vaihtanut – mikä häneltä ehkä jo on päässyt unohtumaan. Sillä niin paljon ovat hänen vanhempansa minuun luottaneet, että antoivat ainoan tyttärensä, ja myöhemmin myös ainoan poikansa, minun hoiviini, jotta saivat pitää vapaaillan.

Samassa kirjeessä veljeni väittää minun harjoittaneen henkistä väkivaltaa, myös häntä kohtaan. Valheelliset ihmiset kokevat kaiken totuudellisuuden henkisenä väkivaltana; Weininger ja minä olemme ilmeisen hankalia tyyppejä tuolle perheelle. Veli ei näe malkaa omassa silmässään. Kaikki nämä vuodet hän on suhtautunut minuun kuin minua ei olisi olemassakaan. Eikö tämä ole pahimman laatuista henkistä väkivaltaa?

Maaliskuussa (2019) huomasin tapettien kaupunkiasunnon eräässä yläkerran nurkassa tummuneen. Katto oli vuotanut, ja ilmoitin siitä heti isännöitsijälle. Oli tarkoitus pitää palaveri, jossa olisi päätetty toimenpiteistä. Tietenkin ilmoitin asiasta myös (olemassa olevalle) veljelleni; mutta mitään palaveria ei koskaan pidetty. Veli oli taas sopinut vain isän kanssa, että hän huolehtii remontista, omalla tavallaan. Isä toivoo, että minä ja veljeni yhdessä hoitaisimme yhteiset asiamme ja myös hänen asiansa sitä mukaa kuin hän tulee kyvyttömäksi itse niitä hoitamaan. Mutta veljeni ei neuvottele kanssani mistään.

Isä valittaa, että vaivaamme häntä asioilla, jotka voisimme hoitaa kahden kesken. Toisaalta hän on omasta aloitteestaan tullut väliimme  laatimalla testamentin. Emme voi nyt vapaasti kahdestaan päättää perinnönjaosta. Isällä on valtaa, ja hän on valmis käyttämään sitä. Siksi veljeni aina kääntyy hänen puoleensa ja sopii asioista ilman että minulle kerrotaan mitään. Näin hän saa asiat menemään haluamallaan tavalla, kuten kävi kesämökin remonttien ja nyt myös tämän kaupunkiasunnon remontin kohdalla.

Minä yksin asun täällä ja minä yksin hengitän tätä huoneilmaa. Olisikin ollut luontevinta että juuri minä hoidan remontin, ja mahdollisimman ripeästi. Mutta veljeni sai vitkutella 8 kuukautta ennen kuin mitään tapahtui. Ihmettelin asiaa naapurin tomeralle tyttärelle, joka myös oli huolissaan mahdollisesta homevauriosta ja koko kiinteistön arvon alenemisesta, ja hän ehdotti, että hänen poikansa, jolla on rakennusfirma, voisi hoitaa homman. Lähetin veljelle tekstiviestin, jossa lyhyesti ilmoitin, että hän on nyt vapaa kaikista vastuista. Ilmeisesti hän oli välittömästi kertonut yhteydenotostani isännöitsijälle, joka saman tien oli soittanut naapurille ja vakuuttanut, että urakasta on jo sovittu toisen firman kanssa. Kyseisessä firmassa ei ollut mitään vikaa, pallo oli koko ajan ollut veljelläni, joka oli halunnut ensin selvittää, kuinka kustannukset osakkeenomistajan ja taloyhtiön välillä jakautuvat. Naapurin tyttären edessä veljenikin nöyrtyi; hän ei voinut enää lykätä asiaa pitemmälle, ja noin viikon sisällä remonttimiehet jo olivat ovellani.

Isä on antanut minulle luvan avata kaiken hänelle vielä tähän osoitteeseen tulevan postin. Noihin aikoihin tuli pankista kirje, jossa ilmoitettiin aika, jolloin isä voisi tulla muuttamaan testamenttia. Isä oli aikonut luopua ehdottomasta tasajakoperiaatteesta ja jakaa omaisuuden päittäin: kaupunkiasunto minulle ja kesäasunto veljelle. Minulla tietenkin heräsi epäilys, että veli olisi tietoinen tällaisesta testamentin muutoksesta ja että juuri hän olisi tehnyt asiassa aloitteen. Isä sitten perui ajan, mutta veljelläni saattoi hyvinkin olla käsitys, että kaupunkiasunto tulee minulle, eikä hän siksi pitänyt tarpeellisena kiirehtiä remonttia. Jossakin vaiheessa kärsivällisyyteni loppui, ja päätin itse hoitaa asian. Veli ihmetteli mikä kiire minulla oikein on, ja minä taas ihmettelin miksi hän viivyttelee, vaikka siitä ei ehkä mitään haittaa olekaan – kun siitä kuitenkin voi olla haittaa. Puhelun lopuksi hän haukkui minut ja täysin asiaan kuulumattomasti lyttäsi kaikki tekemiseni: koko ikäni olen elänyt käytännön elämälle vieraana kyläfilosofina, yhteiskunnan loisena, joka nyt arvostelee täällä kantasuomalaisten veronmaksajien varoilla mukavasti eläviä ”turvapaikanhakijoita”. Hän sanoi kaikkien muidenkin vihdoin huomanneen, minkälainen ”ääliö” olen, videoitanikaan ei enää katsota jne, jne. Kirjalliselle toiminnalleni hän ei tietenkään anna mitään arvoa. – Koska ei ymmärrä siitä mitään?

Jos sanoilla voi tappaa, hän olisi sen tehnyt. Aloin saada rytmihäiriöitä ja lopetin puhelun. Hän on hyvästä perheestä, mutta käyttäytyy kuin mainosradion tiskijukka. – En tiedä ketään toista yhtä hyväosaista ja yhtä katkeraa ihmistä. Onko minulla jotakin mitä hän minulta kadehtii? – Ehkä jonkinlaista sivistystä?

Tuo puhelinsoitto oli syynä, että nyt vihdoin päätin jatkaa elämäkertaani. Aiheet ovat raskaita, ei ole ollenkaan hauskaa kirjoittaa tällaista; mutta tämä on elämääni, ja haluan jättää siitä dokumentin.

*

Mainitussa kirjeessä isälleen veljeni kirjoittaa myös: ”Toinen väitteesi, siis että minä olisin väittänyt Mattia väkivaltaiseksi on niin ikään perätön. Voisitko esittää tällaisesta jonkin todisteen?” Hän siis ei muka muista mitään. Hän ei suostu myöntämään mitään, mistä ei ole jotakin todistetta. Hän ”kiistää kaiken”, kuten ehkä hänen lakimiehensä on häntä neuvonut – eli väittää isän valehtelevan. Kun kerran tulin kotiin, tuona syksynä kun isä vielä asui täällä, löysin hänet puhumasta puhelimessa veljelleni. Hän oli vaipunut tuolillaan kaksinkerroin, ja hänen kasvonsa olivat aivan punaiset, kun hän huusi  luuriin kysyen mitä tämä tällainen oikein on, että kilttiä ja kiusattua Mattia nyt yht'äkkiä on alettu väittää väkivaltaiseksi. Veli oli tähän vastannut, että kilttejä ja kiusattujahan ne ovat kaikki kouluampujatkin. Hän ilmeisesti piti kiltteyttäni vahvimpana todisteena tuhmuudestani. Isää tämä logiikka ei vakuuttanut, ja pian puhelu, jota ilmeisesti oli kestänyt hyvin pitkään, lopetettiin.

Eräs tärkeimmistä ja varhaisimmista kiusaajistani on tietenkin juuri veljeni, ja hän parhaiten tietää mistä puhuu. Toinen kiusaajani, selkäni taittanut Tikkanen, myös heti tekonsa tehtyään alkoi hankkia minulle lähestymiskieltoa. Nämä hengenheimolaiset hyvin ymmärtävät toisiaan; pahoinpitelyä veljeni ei ole kommentoinut juuri muuten kuin ihmettelemällä, että siltä taholta ei vielä mitään tutkintapyyntöjä ole tehty, ja on selvästi pahoillaan, että yhäti vain eräskin totuudenpuhuja   saa juosta vapaana.

Tuona kesänä, 2013, kerran tuskaisena kysyin kälyltäni, mistä minua oikein syytetään – kun minua näin vainotaan. Ja hän vastasi, ettei minua syytetä mistään. Tuli – kulunutta sanontaa käyttääkseni – 'kafkamainen olo'. En olekaan syyllistynyt mihinkään; en vain ole toivottu henkilö tässä maailmassa, ja minut halutaan eliminoida. Syntymäni oli veljelleni aikoinaan katkera pala, eikä hän ole sitä vieläkään antanut anteeksi. Kesti pitkään ennen kuin ymmärsin tämän yksinkertaisen tosiasian. Veljeni ei ole koskaan minusta – eikä vanhemmistaan – pitänyt. Hän on halunnut päästä meistä eroon, mahdollisimman varhaisessa vaiheessa; hänen oli päästävä opiskelemaan juuri 'teknillistä fysiikkaa', koska sitä opetettiin vain Otaniemessä. Näin hänen muutolleen kotoa ja kotikaupungistaan tuli sosiaalinen tilaus, eikä hänen tarvinnut sen enempää sitä  vanhemmilleen perustella. Tosin muutto ei heti tuonut hänelle täyttä vapautta. Hän asui aluksi alivuokralaisena professori Jorma Erkaman perheessä. Äiti soitteli sinne usein, ja professori joutui kiusalliseen asemaan, kun hänen oli tehtävä äidilleni tiliä veljeni, aikuisen ihmisen, menemisistä. Veljeni siis asui edelleen 'vanhempien' luona, eikä äiti pitänyt siitä, kun hän sai näiltä kuulla, että poika vietti öitään myös muualla.

Kihlakunnansyyttäjä katsoi, etten ole syyllistynyt mihinkään rikokseen kertoessani myös muista ihmisistä niiltä osin kuin he ovat esittäneet jotakin osaa minunkin elämässäni. Voin siis rauhallisin mielin jatkaa kirjoittamista. En tee tätä ansaitsemistarkoituksessa. Tämä oli yksi monista perusteista, miksi syyte jätettiin nostamatta. Olen jo edellistenkin laitosten osalta turvallisesti tappiolla. Haluan vain jättää jäljen, haluan että kirjani säilyy ainakin kansalliskirjastossa. Jo muutaman kymmenen kappaleen painos riittänee tekemään minusta kuolemattoman. Kuusi kappaletta kansalliskirjastoon, loput joillekin valitsemilleni totuudellisille ja vakavamielisille kirjallisuuden harrastajille.

Varsinaisesti veljeni elämä alkoi kaatua päälleni vasta kun hän jo oli muuttanut Helsinkiin. Siksi minun on myös voitava kertoa jotakin hänen vaiheistaan teekkarina. Veljeni kapinallisuus oli kyllä aiheuttanut minulle turvattomuutta jo kun vielä elin enimmäkseen onnellista lapsuuttani Kalevankartanossa, vuosina 57-65. Kun veljeni oli oikein tuhma, äiti aina tarttui puhelimeen ja oli soittavinaan kasvatuslaitokseen, johon minäkin sitten pelkäsin joutuvani. Olin kuullut Kuhmalahdelta kotoisin olevalta kotiapulaiseltamme eräästä Maurista, jonka vanhemmat olivat tämän hylänneet. Äidin kertoman mukaan lapsena usein hätääntyneenä olin kysellyt häneltä, että käykö minullekin joskus kuten ”kuhmalahtelaiselle Maurille”.

Veljeni siis käytöksellään synnytti riitoja ja minulle vaikeita pelkotiloja jo lapsena, ja hän häiritsi perhe-elämäämme vielä kun jo oli muuttanut kotoa. Hänen sukupuolinen holtittomuutensa aiheutti täällä komplikaatioita, kun vielä elin äidin ja isän kanssa ja yritin epätoivoisesti pitää ehjänä jotakin, mikä meiltä kaikilta joskus menee rikki. Jos pojalla on jotenkin ongelmallinen suhde äitiinsä, hänen ei ole vaikea löytää tyttöjä, jotka ovat valmiit ”auttamaan” häntä. Itse en mennyt tähän halpaan, vaan selvitin omat kompleksini viettämällä kymmenen vuotta kulkurina.

Eräs 14 vuotta minua nuorempi, vuonna 1968 syntynyt tuttavani sanoi vihaavansa minun sukupolveani. Itsekään en siitä suorastaan pidä, ehkä siksi, että kuulun tuon sukupolven kuopuksiin. ”Minun sukupolveni” teki seksivallankumouksen, jota aivan liian nuorena sain seurata äidin kanssa televisiosta. Tämä hämmensi mieltäni ja häiritsi kehitystäni. Pakenin tilannetta sukeltamalla syksyllä 68 syvään neuroosiin, ja vasta nyt, 65-vuotiaana, olen pääsemässä takaisin pintaan. Kohta mikään ei ole minulle enää ”saastaista”.

Vuoden vaihteessa 18/19, kun olin hiekoittanut talomme ulkorappuja ja pihakäytäviä, aloin saada outoja huimauskohtauksia, mikä ehkä oli seurausta siitä, että olin kumarassa asennossa tullut voimakkaasti heilutelleeksi päätäni. Aluksi pelästyin, että meniere-kohtaukset, joita en ollut saanut kymmeneen vuoteen, olisivat taas alkamassa. Korvalääkäri, joka aikoinaan diagnoosin teki, oli nimittäin sanonut minulle, että kymmenen vuoden päästä tauti menisi toiseenkin korvaan. Huimaus kuitenkin osoittautui harmittomaksi asentohuimaukseksi, ja sain sen kertasuorituksella oikaistuksi kääntelemällä päätäni ensiavusta saamieni ohjeiden mukaan. Huimaus ei kuitenkaan aivan kokonaan lähtenyt, lääkäri oli todennut myös niskajäykkyyttä ja arveli että pohjalla saattaa vaikuttaa myös meniere.

Pian tämän jälkeen minulle tuli nielemisvaikeuksia ja aamuista ruokahaluttomuutta. Ruoka tuntui pysähtyvän jonnekin pallean yläpuolelle. Luin lääkärikirjaa ja kuvittelin potevani milloin mitäkin kuolemaan johtavaa sairautta. Olin hyvin jännittynyt, aloin kärsiä rytmihäiriöistä, ja aamuisin kun heräsin oli ensimmäisenä juostava vessaan, kun maha meni kuralle. Olin kuin kuolemaantuomittu, joka  sellissään taas herättyään makeasta unesta karuun todellisuuteen äkkiä muistaa, että tänään hänet teloitetaan. Pelkäsin todella kuolevani ja paniikissa juoksin toisenkin kerran läheiseen ensiapuun. Saatuani huomiota valkotakeilta pysyin taas vähän aikaa rauhallisena. Mutta rytmihäiriöt pahenivat, ja eniten minua huolestutti, että niitä alkoi tulla myös rasituksessa. Lopulta en meinannut uskaltaa ottaa askeltakaan, kun heti alkoi tuntua muljahtelua. Pääsin vihdoin rasituskokeeseen, jossa minulta otettiin EKG. Pelkäsin, ettei kokeesta tule mitään, kun luultavasti jo ensimmäisellä polkaisulla alkaa muljahdella. Näin tapahtuikin, ja kysyin lääkäriltä, onko minun lopetettava, mutta hän sanoi, että kyse on harmittomista ylimääräisistä lyönneistä, ja käski jatkamaan. Loppua kohden, kun rasitus koveni, muljahtelut kokonaan loppuivat, mitä lääkäri piti terveyden merkkinä. Osoittauduin 64-vuotiaana selvästi keskimääräistä parempikuntoiseksi, ja jos olisin vielä vähän pitempään jatkanut polkemista, mihin hyvin olisin pystynyt, olisin kuulemma lyönyt kaikki ennätykset. Näin lääkäri minulle sanoi, ja olen siitä lähtien ollut oireetoon – lukuun ottamatta tuota yhtä poikkeusta, jolloin sain veljen korvilleni puhelimessa.

Kaikki oireeni olivat ilmeisen psykosomaattisia. Elämäni oli ollut hyvin hektistä viimeiset neljä vuotta; olin ollut mukana eräässä kansanliikkeessä ja sosiaalisesti polttanut itseni loppuun. Tarvitsin  jonkinlaista terapiaa, ja kun sitten joskus huhtikuussa 2019, kun vielä olin kriisissä, ovelleni ilmestyi kaksi tyttöä, jotka halusivat keskustella kanssani Raamatusta, pyysin heidät sisään. En enää jaksanut olla huolissani tällaisiin kohtaamisiin liittyvistä riskeistä. Minun oli saatava jutella jonkun kanssa, kasvosta kasvoon. Tämä ensimmäinen visiitti tosin jäi lyhyeksi, mutta myöhemmin toinen tytöistä tuli yhdessä isänsä kanssa ja juttelimme vähän pitempään. Kolmannella kerralla tuli vain isä erään kaverinsa kanssa, ja tällaisella kokoonpanolla sitten jatkoimme vuoden loppuun asti.

He olivat – ja ovat edelleen – Jehovan todistajia. Minusta ei tullut Jehovan todistajaa, mutta minusta tuli Jehovan todistajien todistaja. Myöhemmin jopa kävin muutaman kerran heidän kokouksissaan läheisellä valtakunnansalilla. Kaiken jälkeen uskon voivani sanoa, että Jehovan todistajat ovat huomattavasti keskimääräistä parempia ihmisiä, ja minun on vaikea ymmärtää sitä suoranaista vihaa, mikä heihin kohdistuu. Sanoinkin heille kerran päin naamaa, että minusta on parempi järjestää sosiaalinen elämänsä liittymällä mihin tahansa hörhöklubiin sen sijaan että hakisi seuraa ravintoloista. Tämä vähän hymyilytti heitä: he ymmärtäsivät että vaikka en käsitä heidän oppiaan, haluan kuitenkin puolustaa heitä ihmisinä.

Syksyllä 1968 oli tullut kaksi vanhaa naista, keväällä 2019 tuli samalle ovelle kaksi nuorta naista – ja suuri ympyrä sulkeutui. Jehovan todistajat eivät enää ole minulle saastaisia.

Synnymme kaikki konformisteina. Vierastamme aluksi kaikkea vierasta. Nuoruuden yhteisöllinen kapinallisuus, missä kaikki säännöt käännetään päälaelleen, ei vapauta meitä konformismista. Joka aina toimii sääntöjä vastaan, on yhtä lailla niiden vanki kuin se, joka niitä aina noudattaa. Yhdessä ei voi olla erilainen; yhdessä on aina samanlainen.

Itse en ole koskaan ollut kapinallinen, ja pitkään itsekin vierastin kaikkea vierasta. Meillä esimerkiksi on isoisän peruja Hitlerin teoksen Taisteluni ensimmäinen, elämäkerrallinen osa, johon vasta melko iäkkäänä uskalsin tutustua. Ja kun myöhemmin kysyin kirjastotädiltä saman teoksen toista osaa, minua kovasti pelotti, että mitähän täti nyt tästäkin ajattelee. Tieni tämän teoksen ääreen oli pitkä; en avannut sitä kapinoidakseni. Olen aina etsinyt positiivista kansallissosialismia ja positiivista kristinuskoa ja pyrkinyt yhdistämään ne.

Hitleriä arvostettiin vielä vuoteen 1938 asti suurena valtiomiehenä, jonka oli määrä koota kaikki etnisesti saksalaiset heimot samojen rajojen sisään. Sotienvälinen aika oli kansallisvaltioiden aikaa. Ensimmäisessä maailmansodassa suuret monikansalliset imperiumit olivat kärsineet tappioita, ja tulevaisuus näytti kuuluvan kansallisvaltioille. Ollakseen elinkelpoinen, kansallisvaltio ei voi olla aivan pieni, ja siksi sen laajentaminen tietyissä rajoissa on perusteltua.

Hitler kuitenkin ylitti nämä rajat. Mies, jota oli tervehditty suurena nationalistina, halusikin suureksi imperialistiksi. Viimeistään Hitlerin rikottua Münchenin sopimuksen muut imperialistit yhdistivät voimansa piirittääkseen Saksan. Ehkä Hitler oli ainoastaan realisti. Pelkästään saksalaisten alueiden yhdistäminen olisi vain tuonut vähän jatkoaikaa saksalaisuudelle. Myös tämä verrattain suuri kansallisvaltio olisi ennen pitkää ajautunut jonkin voimakkaasti laajenevan imperiumin syliin. Suurikin kansallisvaltio on tuhoon tuomittu niin kauan kuin maailmassa on yksikin koko maailman herruutta tavoitteleva valtio. Hitler kai näki että ainoa mahdollisuus puolustautua Yhdysvaltain, Englannin ja Venäjän kaltaisia  yleismaailmallista hegemoniaa tavoittelevia imperiumeja vastaan oli hyökkäys niitä vastaan. Joko maailmasta tulee kauttaaltaan saksalainen, myös etnisesti, mikä edellyttäisi laajoja etnisiä puhdistuksia, tai sitten saksalaisuus – ja koko valkoinen rotu – tulee häviämään. – Vai voisiko myös joku Suomen kaltainen pieni kansallisvaltio sittenkin säilyttää identiteettinsä myös maailmassa, missä on monia rotuja, jos vain sen sisäpuolelta ei kukaan olisi avaamassa rajoja?

Voisiko usko vielä pelastaa Suomen, juutalaisten historiasta ja mytologiasta puhdistettu usko kansallismieliseen Jeesukseen? Aabraham aikoinaan teki liiton. Myös Jeesukselle tarjottiin liittoa. Mutta hän kieltäytyi. Hän oli fiksu nuori mies, jolle varmasti olisi löytynyt Rooman valtakunnasta jokin huippuvirka, mutta hän kesti kiusauksen; hän oli tullut vain Israelin kadonneita lampaita varten. Israelilainen Jeesus antoi esimerkin myös muiden maiden kansalaisille. Jokaista kansaa uhkaa jakautuminen eliittiin ja rahvaaseen. Kaikki liitot aina vahvistavat eliitin asemaa ja vastaavasti kurjistavat rahvaan asemaa. Kun eliitti oikein pääsee vallan makuun, se uskoo jopa voivansa saada kansan lopulta itse edistämään omaa tuhoaan. Se onnistui siinä 2000 vuotta sitten Israelissa, ja se näyttää nyt onnistuvan siinä myös tämän päivän Suomessa. ”Ristiinnaulittakoon!” – tämä oli eliitin kanta, ja tähän huutoon yhtyi lopulta myös juutalainen rahvas. He saivat mitä tilasivat: kansallismielisen Jeesuksen veri tuli heidän ja heidän lastensa päälle.

Oliko tämä kaiken loppu – vai vasta alku jollekin maailmanhistoriassa aivan uudelle kehitykselle? Tuleeko Jeesus vielä takaisin, hallitsemaan maailmaa kaikkien kansallisvaltioiden kaikkivaltiaana suojelijana? Vai tuleeko juutalaisuus sittenkin voittamaan; sama juutalaisuus, jota vastaan Jeesuskin aikoinaan omassa maassaan taisteli?

*

Jo kesällä 2018 oli alaovelleni tullut eräs adventisti kauppaamaan hengellistä kirjallisuutta. Pyysin hänet peremmälle, kun juuri sillä hetkellä tunsin tarvetta jutella. Ostin häneltä yhden, hänen itsensä kirjoittaman omakustanteen, ja heti kohta kun kaupat oli tehty, hän alkoi tehdä lähtöä. Hän jätti minulle kyllä puhelinnumeronsa, mutten koskaan soittanut. Miksi olisin soittanut, näin kiireiselle miehelle. Hän oli jo pitkään ollut eläkkeellä, ja luulin että meillä vanhuksilla olisi ollut aikaa myös hetken puhella hengellisistä ja muistakin asioista. Tämä ensimmäinen tapaaminen oli siis minulle pettymys; mutta hän sitten itse soitti, joskus paljon myöhemmin. Siitä lähtien olemme harvakseen tapailleet; olen jo useamman kerran käynyt häntä katsomassa, ja hän myös on pari kertaa käynyt täällä vastavisiitillä. Mutta aina hän vaikuttaa jotenkin kiireiseltä, ja juttutuokiomme ovat jääneet kovin lyhyiksi – kun taas Jehovan todistajien kanssa saattoi aivan huomaamatta vierähtää kolmekin tuntia. Hän on kärsimätön ja vain haluaisi minun alkavan käydä adventtikirkossa, missä oli kuulemma kerrankin ollut esiintymässä afrikkalainen mieskuoro. Tällainen ohjelmisto ei kerro hyvää adventisteista. Seurakunnan vanhimpien – ja lasten omien vanhempien – tulisi ymmärtää vastuunsa. Nuori kokematon tyttö tulee herkässä mielentilassa seurakuntaan etsimään Jumalaa – mutta myöhemmin löytääkin vain oman empiirisen itsensä, mustan miehen sylistä. Adventistit kuten heistä aikoinaan irtautuneet Jehovan todistajat edistävät rotusekoitusta – tai eivät ainakaan vastusta sitä – ja näin tuovat suurta onnettomuutta koko ihmiskunnalle. Tosin samalla asialla tuntuu nykyään olevan koko kristikunta.

Syksyllä 2019 aloin käydä idylliseen ympäristöön Messukylän kirkkomaalle rakennetussa ”Mutterissa”, vaatimattomassa mutta viihtyisässä mutterinmuotoisessa puurakennuksessa, missä Risto Rautkoski vaimonsa Mirja Rautkosken kanssa vetää raamattupiiriä helluntaiherätyksen hengessä. Myöskään sieltä en koe saaneeni tukea kaikesta juutalaisuudesta puhdistettavalle kristilliselle rasismilleni. Ehkä vain olen joutunut ojasta allikkoon? Jehovan todistajat ja adventistit nimittäin katsovat, että juutalaiset lakkasivat olemasta Jumalan valittu kansa heti kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen. Helluntailaiset sen sijaan edelleen pitävät juutalaisia – ja jopa nykyistä Israelin valtiota – ”Jumalan silmäteränä”. Israelia ei saa syystäkään arvostella, saati sitten rangaista. On Jumalan asia tarvittaessa ojentaa omaa kansaansa. Jumala kyllä käyttää muita kansoja rankaisunsa välikappaleena, mutta rankaisee sitten näitä välikappalekansoja vieläkin ankarammin.

Ero adventistien ja Jehovan todistajien välillä on, että jälkimmäiset eivät pidä Jeesusta Jumalana. Adventistit tunnustavat kolminaisuusoppia – oppia jonka ihmisjärki on luonut, mutta jota ihmisjärki ei voi ymmärtää. Kolminaisuusopin tarkoitus onkin vain todistaa Jumalan käsittämättömästä suuruudesta. Muslimit taas pitävät Jeesusta vain yhtenä pienempänä, tosin kunnioitettavana profeettana, eivät minään lunastajana. Jehovan todistajat sen sijaan kyllä katsovat Jeesuksen kuolemallaan sovittaneen ihmisten synnit.; mutta mutterilaisten mukaan ainoastaan kolmiyhteinen Jumala, Pojan hahmossa, saattoi todella sovittaa jotakin. Otto Weininger taas näki, että vain ihminen itse voi lunastaa itsensä, että Jeesuskin vain lunasti itsensä; että hän elämällään ja kuolemallaan vain antoi meille esimerkin. Jeesus kuoletti lihansa ja tavallaan teki itsemurhan. Otto Weininger katsoi kaikista ihmisistä parhaiten ymmärtäneensä Jeesuksen persoonaa, ja myös hän päätyi itsemurhaan. Adolf Hitler ei nähnyt Jeesuksessa miehen mallia. Hänen väitetään saaneen vaikutteita erityisesti Jörg Lanz von Liebenfelsiltä, joka eli pitkän ja arvokkaan elämän. Mielestäni kenenkään ei pitäisi, etenkään nuorena, lukea Weiningeria, ellei heti käden ulottuvilla ole jotakin vastamyrkkyä. Atos Wirtanen sanoi luettuaan Schopenhaueria masentuneensa ja harkinneensa itsemurhaa; mutta sitten Nietzsche oli hänet pelastanut. Minut on pelastanut Jörg Lanz von Liebenfels. Sama mies aikoinaan pelasti myös elämässään eli naissuhteissaan täydelliseen umpikujaan ajautuneen August Strindbergin.

*

Kävin vielä viime yönä läpi kirjeenvaihtoani kesältä 2013. Erästä prinsessaa oli syvästi loukannut, kun kesällä 1993 olin puhunut hänelle Weiningerista. Vain tämän perusteella minua kategorisesti kiellettiin oleskelemasta tontilla aikana, jolloin prinsessa tekee siellä remonttia. Näin oli muka sovittu isäni kanssa, eikä minulla pitänyt olla siihen mitään sanomista.

Alkukesästä minua kohdeltiin vain neurootikkona, loppukesästä jo potentiaalisena murhamiehenä. Ei haluta myöntää, että suvussa myös muilla kuin minulla voi olla mielenterveydellisiä ongelmia; myös muiden ongelmista halutaan tehdä minun ongelmiani. Veljeni oli voimakastahtoinen lapsi, ja hänellä oli ongelmia, joista vuosien saatossa tuli minun ongelmiani. Minusta, perheen heikoimmasta lenkistä, tuli se, joka nyt virallisesti on sairas, ja aina kun tulee erimielisyyttä, syyn katsotaan olevan minun neurooseissani.Tämä perhedynamiikka toimii nyt jo toisessa polvessa. Lapsena minua kiusasi voimakastahtoinen veljeni, nyt aikuisena minua kiusaa vähintään yhtä voimakastahtoinen veljeni tytär. Hän kärsii vainoharhoista, mutta ei ole virallisesti hullu. Muutkin ihmiset, jotka tuntevat minut jopa liiankin selväjärkisenä, kuitenkin tarpeen vaatiessa, kun pelkäävät olevansa joutumassa alakynteen, mielellään muistuttavat minua ”asemastani” viittaamalla diagnoosiini, joka tosin ei todista mistään harhaisuudesta vaan päin vastoin tarkkanäköisyydestä, joka tekee minulle todellisuudesta niin todellista, että olen koko ajan hätää kärsimässä. En voi unohtaa mitään, en kykene vain ”nauttimaan elämästä”, vaan aina uudestaan ja uudestaan minun on käytävä läpi aikaisempaa elämääni; en halua pyytää syntejäni anteeksi, enkä myöskään halua antaa muille anteeksi heidän syntejään; haluan käsitellä syntejäni, ja myös muiden syntejä, viimeiseen hengenvetoon, ja toivon että myös muut tekisivät samoin. Kuten Otto Weininger, minäkin samastun voimakkaasti Jeesukseen: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta. Jokainen joka on totuudesta, kuulee minun ääneni.” Että Jeesus olisi elänyt ja kuollut sovittaakseen myös muiden ihmisten synnit, on teologien keksintöä. Eräs pitkäaikainen kaverini piti minua erittäin ”raskaana tyyppinä” ja sanoi sietävänsä minua vain, koska ”pakotan” hänet ajattelemaan. Myös hän  on minut sittemmin hylännyt.

*

Adventisti juuri soitti. Hän kutsui minua johonkin tänään adventtikirkossa pidettävään tilaisuuteen. Kun sanoin että tämä päivä menee kirjoittamiseen, hän kehotti minua heti heittämään kaikki turhat kiireet ja tulemaan kirkkoon. On kyse tärkeästä esitelmästä, on kyse ”elämästä ja kuolemasta”. Saadakseni jo itse puheluun jotakin hengellistä sisältöä, tein hänelle kysymyksen Aabrahamista ja Iisakista. Mutta hänellä itsellään oli niin kova kiire, ettei hän ehtinyt vastata; hän oli juuri laatimassa mainoksia ja kirjoittamassa juttua kirjastaan johonkin lehteen

Käsittääkseni Jahvelle otollinen, ”vanhurskas” ihminen ei koskaan seuraa ”omaatuntoaan” tai mitään ihmisten luomaa moraalia, vaan kaikessa sokeasti tottelee Jahvea. Jos Jahve vaatii häneltä lapsiuhria, hän toimittaa sen. Aabraham osoitti Jahvelle olevansa valmis uhraamaan tälle jopa ainoan laillisen poikansa, ja näin hän sai armon Jahven edessä. Jahven sokea totteleminen edellyttää, että hän jatkuvasti kulkee rinnallamme antamassa ohjeet jokaista yksityistapausta varten. Mutta milloin viimeksi Jahve on opastanut ihmisiä samalla tavalla kuin hän aikoinaan opasti Aabrahamia? Hän on pysynyt hiljaa, ja siksi ihmiset ovat jääneet omien tuntojensa ja eettisten käsitystensä varaan, joiden väitetään johtavan harhaan.

*

Saksassa luotiin 30-luvulla erikoinen ”saksalainen uskonto”, jonka viides teesi kuuluu seuraavasti:

”Saksalainen uskonto ei ole mikään ilmoitususkonto kristillisessä mielessä. Se perustuu enemmänkin luonnolliseen jumalallisten voimien ilmoitukseen maailmassa ja ihmishengessä. Meidän jumalansanamme kaikuu kirkkaana ja selvänä sydämissämme. Sinne on 'pyhä kirjamme' kirjoitettu, tuo 'kolmas testamentti', josta jo Mestari Eckart puhuu. Onhan suurinta mielettömyyttä, että Kantin ja Goethen kansa lainaisi ilmoituksiaan juutalaisilta. Nykyaikana erikoisesti on mielettömyyden huippu, että juutalaisten kirjoituksia tulisi pitää edelleen uskontomme ainoina kelvollisina ilmoitus- ja evankeliumikirjoina.”

Nyt adventisti taas soitti ja pyysi anteeksi aamuista hötkyilyään. Hän lupasi yrittää rauhoittua. Sanoin että hänen täytyy hiljentyä ja etsiä Jumalaa omasta rinnastaan. Kehotin häntä, sen sijaan että hän nyt tukka putkella rientäisi kuulemaan jotakin huippuevankelistaa, pysymään kotona. Angelus Silesiuksen sanoin: ”Pysähdy, mitä kuuletkaan? Taivashan on sinussa. Jos etsit Jumalaa muualta, tulet tyystin pettymään.”

Saksalaisten ajattelijoiden (Denker) ja runoilijoiden (Dichter) Jumala on jotakin aivan muuta kuin pyöveleiden (Henker) ja tuomareiden (Richter) jumala. Juutalaisuutta, juutalaista henkeä, ei voi liittää mihinkään erityiseen rotuun tai kansaan. Sitä esiintyy tasaisesti kaikkialla maailmassa. Maailmanhistoria on ollut taistelua näiden kahden hengen, sanokaamme semitismin ja antisemitismin, välillä; ja nyt moni uskoo historian päättyneen – semitismin voittoon.

Eräs semitismin 'voitto' oli kun Jeesus Nasaretilainen, maailmanhistorian kuuluisin antisemiitti, lyötiin ristille. Hyvin pian tämä voitto kääntyi semitismin katkeraksi tappioksi. Toinen semitismin voitto oli Nürnbergin oikeudenkäynti, suurin purim-juhla sitten Esterin päivien. Ja nyt antisemitismi taas nostaa päätään. Tämä  ei ole Euroopassa sen enempää 'oikeistolainen' kuin 'vasemmistolainenkaan' liike; on syntymässä antisemiittinen konsensus, yli puoluerajojen. En tarkoita puolueiden johtajia, vielä tässä vaiheessa, vaan puolueiden jäsenkuntaa ja äänestäjiä.

Semiittien hätä on nyt suuri. Semiitteihin on luettava myös kaikki kristikunnan Jahven palvojat. Kovalla kiireellä ollaan laatimassa vihapuhelakeja, joiden nojalla nuhteettominkin kansalainen voidaan tuomita vuosiksi vankilaan vain sen perusteella että hän on kyseenalaistanut tietyn myyttisen luvun ”kuusi miljoonaa”. On kyllä myönnetty, että mikään tutkimus ei toistaiseksi puolla käsitystä, että saksalaisten keskitysleireillä olisi tapettu juuri näin paljon juutalaisia. Kyse on juutalaisten pyhästä luvusta; se löytyy juutalaisten kirjoituksista jo ajalta paljon ennen jonkun Hitlerin valtaannousua. Semiittinen hegemonia Euroopassa halutaan nyt betonoida, ei tieteellä vaan uskonnolla, joka ehdottomasti kieltää kyseenalaistamasta mainittua lukua. Tälle uskonnolle on luotava vastauskonto.

Ratkaisun vuodet

Ei ole tavatonta, että poika jossakin vaiheessa ottaa etäisyyttä äitiinsä. Tämä on aivan tervettä. Kun minulla ei ollut omaa naista, minua ajoi pelko, että joudun naimisiin äidin kanssa. Varhaisnuoruudessani, kun jo olin alkanut saada siemenvuotoja, aina istunnon jälkeen tarkkaan puhdistin vessanpytyn – pelossa että äiti voisi tulla mahdollisesti virtsaan sekoittuneesta siemenestäni raskaaksi.

Kun vielä asuin kotona, kokemattomana teekkarina, minua myös häiritsi äidin alastomuus, jota hän ei aina ymmärtänyt minulta kätkeä. Eräänä aamuna, kun avasin silmäni, näin hänet Eevan asussa seisomassa huoneeni ovella. Hän kai oli vain tullut katsomaan, joko hänen vauvansa on hereillä ja valmiina aamupalalle. Kun joskus varovasti yritin puhua hänelle tästä vaikeasta aiheesta, hän vastasi, ettei hän omassa kodissaan ala asettaa itselleen mitään rajoituksia. Ja minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin alkaa etsiä asuntoa.

Äiti 2.10.78 aamulla: ”Olen pakahtumaisillani. Itku kurkussa koetan elää ja puuhata. Matti muutti kotoa. (…) Hänen tyhjä huoneensa saa minut itkemään ääneen. En voi näyttää Matille tätä tunnetta. Iloitsen siitä, että hän kasvaa irti kodista ja opettelee elämään yksin. Tämä alku vain ottaa koville.”

Löysin hellahuoneen Pohjolankadulta ja kärvistelin siellä kolmisen kuukautta; sitten poikkeuksellisen kylmä joulukuu (1978) pakotti minut muuttamaan. Tammikuun asuin Hervannassa erään nuoren asuntosäästäjän alivuokralaisena. Hän oli minulle henkisesti hyvin vieras, vallasihminen, joka aina muistutti minua asemastaan; että hän asui ”omassa” aunnossaan ja että minun oli aina väistyttävä hänen tieltään. Kenkäni eivät saaneet olla eteisessä eivätkä astiani keittiössä; minun piti olla lähes näkymätön. Sain toki käyttää keittiötä, mutta minun oli aina poistuttava sieltä heti, kun hänellä tuli sinne asiaa. Seuraavat kolme kuukautta asuin kalustamattomassa kaksiossa Keltinkadulla. Toukokuun asuin Vanhalla Domuksella ja – toisen kerran elämässäni – vakavasti harkitsin itsemurhaa.

Minut pelasti Tukholma, missä lyhyen aikaa toimin ikkunanpesijänä asuen tuttavieni, toisten tamperelaisten nurkissa. Näin alkanut elämäni asunnottomana kulkurina päättyi vasta 1.12.1986, kun pääsin muuttamaan isän ja äidin ostamaan ensimmäisen kerroksen yksiöön Elianderinkadulla. Siellä minua häiritsi toisaalta ”yläkerran alapesuallas”, toisaalta kellarin panssariovet.

Olen parantumaton neurasteenikko; helpotusta vaivaani olen saanut ensin matkoiltani, joille vielä Elianderinkadultakin pakenin – olin edelleen kulkuri, tosin en asunnoton – ja myöhemmin akustisesta rauhasta, jonka vihdoin löysin täältä lapsuudenkodistani. Pitkä marssini peräkamarista etukamariin on päättynyt. Olen tehnyt laajan kierroksen, joka ehkä oikealla perhepolitiikalla olisi voitu välttää.

Miten minulle käy kun isä kuolee ja minun täytyy muuttaa muualle? Veljeni on purkanut isälleen mieltään, kun tämä on elänyt niin vanhaksi. Isä jäi orvoksi 39-vuotiaana ja sai perinnöksi suuren huvilan. Veljeni oli katkera siitä, että hänellä ei vielä kuusikymppisenäkään ollut omaa huvilaa. Kälyni odotti eli toivoi – sen saatoin myös kuulla hänen äänestään kerran puhelimessa – että isämme olisi menehtynyt jo noin vuonna 2006 vakavaan munuaisvaivaan, johon hän vuoden 2003 lopussa sairastui mutta josta hän tähän mennessä on jo täysin toipunut.

Olen kehottanut isää elämään mahdollisimman pitkään, jos ei muuten niin ihan piruuttaan. Veljeni on asettanut isälle ehtoja, joilla hän on painostanut tämän ”tahtomaan” mitä ihmeellisimpiä asioita. Ehdottomasti kieltäytymällä huvilan yhteisomistuksesta kanssani ja väittämällä ettei kykene sitä markkinahintaan itselleen lunastamaan, hän on saanut isän testamentissaan ”tahtomaan”, että minun on luovuttava puolikkaastani jonkun kolmannen tahon sanelemaan hintaan – vaikka se, mitä isäni puhtaasti tahtoo, on vain, että huvila pysyy suvussa.

Isä toivoo, että saisin oleskella huvilalla vielä sittenkin, kun se on veljeni omistuksessa, mutta veljeni tuskin tulee tätä isän toivetta täyttämään. Hän on saanut isän ”tahtomaan”, että oleskeluani tontilla rajoitetaan jo nyt, vetoamalla siihen, että remontit muka olisivat jääneet tekemättä, jos minä niiden aikana olisin tullut tontille.

Veljelleni on edullista, että asun tässä lähellä isää ja että olen päivittäin hänen käytettävissään. Toisaalta häntä harmittaa, että asun näin mukavasti, ja vielä ilmaiseksi. Kun muutin tähän, tein täällä töitä melkein kokopäivätoimisesti, ja sovimme että sitä vastaan saisin täyden ylöspidon. Tästä aika pian luovuttiin; olen noin viimeiset 7,5 vuotta maksanut omat ruokani, mutta toisaalta myös vastuuni ovat vähentyneet. Taloyhtiö ensin ulkoisti ruohonleikkuun ja viime talvena myös lumityöt.

Pari viikkoa sitten isä taas alkoi puhua levottomia, kun veli oli käynyt visiitillä. Oliko veli ehkä ottanut esille hänen mielestään liian edulliset ehdot, joilla saan tässä asua. Onko veli näin ajamassa minua tältäkin tontilta, jo isän elinaikana? En tiedä. Mutta tämä pelko sai minut taas kirjoittamaan. Minulla ei tässä maailmassa, ainakaan sukulaisiani vastaan, ole muuta asetta kuin ”puhuttu ja kirjoitettu sana” – tosin nämäkin aseet on minulta yritetty riistää.

Pienellä eläkkeelläni (834,52e/kk) en pärjää vapailla markkinoilla. Asumiseni täällä olen kyllä mielestäni moninkertaisesti hyvittänyt erilaisilla palveluilla, joista en ole isältäni (tietenkään) mitään veloittanut. Ja vaikka saisinkin ansiotonta etua, eikö sen voisi nähdä vain kompensaationa veljeni tekemistä puhalluksista.

Veljen visiitin jälkeen minulla meni taas pitkään, ennen kuin sain muistisairaan isäni rauhoitetuksi ja vakuuttumaan siitä, että jos minä joudun tästä lähtemään, hänkin menettää paljon. Lopulta isä, jolla ei ole rahapulaa, enempää kuin veljellänikään, piti itsestään selvänä, että tämän harmonisen yhteiselämämme on saatava jatkua entiseen malliin.

Veljeni asunto Helsingissä on menossa remonttiin, ja hän joutuu evakkoon. Hän kysyikin silloin puhelimessa minulta haastavasti, miltä minusta tuntuisi, jos hän vaimoineen tuppautuisi ”minun” asuntooni – kuten kai hänen mielestään olin tuppautunut muka hänen kesämökilleen. Vastasin, että totta kai hänellä on oikeus tulla tänne, jos se vain isälle sopii – ja miksi ei sopisi. Tuo hänen kysymyksensäkin viittasi siihen, että häntä häiritsee se suhteellinen rauha, jonka elämäni illassa olen vihdoin löytänyt. – Toivon että isä elää reilusti yli 100 vuotta, jotta minäkin vielä hänen eläessään ehdin miehen ikään.

*

Vanhempieni avioliitto ei ollut onnellinen, ja erityisen vaikeata heillä oli, kun isä eläkkeelle jäätyään (1.8.1988) ryhtyi globetrotteriksi. Äidin päiväkirja kertoo riidoista, jotka huipentuivat isän 2.1.92 ilmoitettua lähtevänsä kalliille matkalle Etelä-Amerikkaan. Jo aivan vuoden 90 alusta olin alkanut käydä välillä jopa päivittäin vanhempiani katsomassa. Minun kävi äitiä sääliksi, ja pelkäsin, että hän tekisi itselleen jotakin pahaa. Olin jo luopunut yrityksistäni koskaan perustaa omaa perhettä, ja tein paluuta äidin syliin:

”Matti on vieraillut useammin ja tullut avoimemmaksi” (19.4.90); ”Matti asui pitkään kotona, lähti tiistaina 8.10. Elianderinkadulle kotiinsa.” (13.10.91); ”Matti on yöt asunnossaan. Syömässä hän on käynyt täällä kotona joka päivä viime viikkoina.” (1.1.92) ”Olen yrittänyt jaksaa ja olen iloinnut kun Matti käy nyt mielellään kotona ja on tasapainoisempi. (…) Alan valmistaa ruokaa. Matti tulee pian.” (6.1.92); ”Matti on käynyt joka päivä. Auttoi lumitöissä. Olen masentunut ja tuntuu että suhteeni isään on lopussa.” (5.2.92) ”Matti ei ole ollut matkoilla syksyn jälkeen. Hän on usein käymässä luonamme” (2.4.93); ”Matti on ollut matkalla helmikuun lopusta asti. Hän palailee hiljalleen kotiinpäin Espanjasta. Saamme usein viestejä häneltä.” (19.5.94)

Tämän jälkeen (19.5.94) äidin päiväkirjaan ei enää tullut merkintöjä; ja vähän myöhemmin hän alkoi kulkea isän mukana matkoilla. Kerran lentokoneessa, matkalla Japaniin, hän oli sanonut isälle, ettei tämä nyt  kovin onnistunut matka ollut. Hän oli jo muistisairas, mikä aluksi helpotti heidän tilannettaan; 90-luvun loppu oli kai heidän avioliitossaan verrattain seesteistä aikaa, eikä äiti ehkä myöskään enää niin kovasti ikävöinyt minua Kun joskus soitin hänelle, hän vaikutti poissaolevalta ja puhelut jäivät lyhyiksi. Hän katseli ”Kauniita ja rohkeita”, mitä hän vielä terveenä ollessaan oli pitänyt aivan hömppäohjelmana.

Vuodesta 1996 saatoin keskittyä kirjoittamiseen. ”Paras vaeltaja ei jätä jälkiä.” Tämä oli ollut tunnuslauseeni siihen asti; ja nyt menin toiseen äärimmäisyyteen. Kävin intensiivistä kirjeenvaihtoa seitsemällä kielellä, ja siinä ohessa luonnostelin esseitä, joita vuosina 2007-2012 julkaisin kokoelmieni Veri ja raha ja Tahto arvoon eri laitoksissa. Tosin jo 80-luvulta lähtien olin lyijykynällä aloitellut erilaisia käännöstöitä, jotka pitkäksi aikaa jäivät keskeneräisiksi. Viimeisin suomennokseni on Oswald Spenglerin Ihminen ja tekniikka (2014). Ensimmäisen piirron olin vetänyt siihen jo 80-luvulla, ja vielä loppuvaiheessa valmistumista lykkäsi poliisilta veljeni ja veljentyttäreni toimeksiannosta tullut kutsu kuulusteluun.

Kuulustelu

Kesken tärkeän käännösrupeaman sain poliisilta 29.1.2014 päivätyn kirjeen. Minun oli tultava 10.2. klo 12.30 esitutkintaan rikoksesta epäiltynä. Nimikkeet, joita tekooni sovitettiin, olivat yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen ja kunnianloukkaus. Mikä tuo teko tarkalleen oli, sitä minulle ei koskaan kerrottu.

Kuulustelun aluksi poliisi luki minulle lakia: että esimerkiksi kunnianloukkauksesta maksimirangaistus on 2 vuotta ehdotonta vankeutta. Heti perään hän lisäsi, että yleensä siitä selviää sakoilla, jotka voidaan hoitaa poliisin kanssa ilman mitään oikeusprosessia. Olin jo puhelimessa heti kirjeen saatuani kysynyt poliisilta, kuka on tehnyt tutkintapyynnön. Kun hän oli vastannut, että veljeni ja veljeni tytär, kysyin onko mahdollisesti kyse elämäkerrastani, jossa kirjoitan myös heistä. Vaikutti siltä kuin hän ei olisi tiennyt mistään elämäkerrasta; hän puhui vain joistakin nettikirjoituksista.

Olin tehnyt ensimmäisen virheen. Jo tuo kysymykseni on ehkä tulkittu tunnustukseksi. Ymmärrän hyvin, että kirjani saattaa loukata monia henkilöitä; en kuitenkaan nähnyt syyllistyneeni kunnianloukkaukseen, koska olen pysynyt totuudessa. En myöskään katsonut laittomasti levittäneeni yksityiselämää koskevaa tietoa. Olen kertonut toisten elämästä vain siltä osin, kuin siitä on tullut myös osa minun elämääni. Olen kirjoittanut nimenomaan omaelämänkerran, pyrkimättä erityisesti ”maalittamaan” muita.

Toinen virhe oli, kun ruksasin johonkin paperiin kohdan, jossa haluan osallistua ”syyllisyyteni selvittämiseen”. Minulla olisi myös ollut mahdollisuus ”olla myötävaikuttamatta syyllisyyten(i) selvittämiseen” – mutta ei mahdollisuutta myötävaikuttaa syyttömyyteni selvittämiseen; ja siksi minulle ei jäänyt parempaa vaihtoehtoa. Ruksaamalla tuon mainitun kohdan en mielestäni myöntänyt syyllistyneeni mihinkään. Ymmärsin osallistuvani vain syyllisyyteni asteen selvittämiseen. Sukulaiseni olivat lähteneet kokeilemaan kepillä jäätä, ja uskoin poliisin jo naamastani näkevän, että syyllisyyteni aste todellakin on pyöreä nolla.

Poliisi oli jo puhelimessa sanonut, että kuulustelussa asetelma voi vielä kääntyä aivan toiseksi; ja itse kuulustelussa hän vielä toisti, että poliisi ei ole kenenkään puolella. Eikö sittenkään, kun jo on ottanut jutun esitutkintaan? Poliisille on tietenkin noloa, jos esitutkinta joudutaan keskeyttämään tai jos juttu lähetetään syyttäjälle ja se tulee sieltä bumerangina. Poliisi siis kyllä oli jo puolensa valinnut ja pelottelemalla minua vankilalla yritti saada minut vaikka syyttömänäkin maksamaan sakot. Häntä ei kiinnostanut totuus, enempää kuin Pilatusta; hän vain halusi tehdä tulosta. Minulle taas merkitsee totuus ja vain totuus; halusin hänen ymmärtävän mitä kaikkea minun ja sukulaisteni välillä kaiken kaikkiaan on tapahtunut.

Halusin siis, että juttu menee oikeuteen. Mutta kun luin  kuulustelupöytäkirjan, huomasin siellä lähtöoletuksen, että asia voidaan ratkaista myös kansliapäätöksenä, ilman asianosaisten läsnäoloa. Pyysin poliisia korjaamaan pöytäkirjaa tältä osin, ja kun uudelleen valmistauduin allekirjoittamaan, huomasin, että mitään muutosta ei ollutkaan tehty. Nyt poliisin oli vihdoin poistettava tuo lähtöoletus, ja saatoin allekirjoittaa.

Tein paljon virheitä, mutta selvisin sittenkin aika hyvin ilman avustajaa. Virhe oli sekin, että hain sovittelua – mihin sukulaiseni eivät tietenkään suostuneet. Myös se tulkittiin kuin muka olisin myöntänyt syyllistyneeni johonkin ja että sovittelulla vain pyrin saamaan lievemmän rangaistuksen. Itse ymmärsin sovittelun niin, että veljeni olisi siinä voinut pyytää minulta anteeksi ja vetää tutkintapyyntönsä takaisin. Mutta sukulaisillani oli vain tarkoitus selvitä minusta mahdollisimman siististi; tikullakaan he eivät halunneet tällaiseen saastaan kajota. ”Ammattilaiset hoitavat” – tämä oli veljeni vastaus silloinkin kun olin ihmettellyt, miksi hän ei käy vanhainkodissa äitiä katsomassa.

Minulla oli naiivi käsitys, että vaikka poliisia ei totuus kiinnosta, niin viimeistään oikeudessa asiamme perin pohjin selvitetään, jolloin veljeni voisikin lopulta löytää itsensä syytettyjen penkiltä. Millä perusteella poliisi oli kutsunut minut kuulusteluun? Oliko hänelle vain toimitettu joitakin katkelmia nettisivuiltani, missä myös elämäkertani on luettavissa? Kuulustelussa hänelle näytti tulevan yllätyksenä, että olen kirjoittanut kokonaisen kirjan vaiheistani ja julkaissut siitä jo useita laajennettuja paperilaitoksia nimikkeellä Äitiä ikävä. Kun hän sai kuulla tämän ja näki viimeisimmän laitoksen kädessäni, hän vaikutti kiinnostuneen yllättyneeltä, ja kun kerroin muustakin kirjallisesta toiminnastani, hän halusi ottaa ylös tiedot kaikista julkaisuistani. Ajattelin jo, että juttu päättyy nyt tähän; poliisi huomaa, että häntä on johdettu harhaan, lähettämällä hänelle joitakin asiayhteydestä revittyjä katkelmia, ikään kuin kyse olisi puoleltani ollut vain pahantahtoisesta, puhtaasti häväistystarkoituksessa tapahtuneesta huutelusta sosiaalisessa mediassa tai muualla. Toisaalta mieleeni nousi eräs Kari Suomalaisen piirros ajalta kun Hannu Salamaa vainottiin. Kuvassa poliisit muistaakseni pyörittelivät kädessään Salaman kirjaa Juhannustanssit, jonka pohjalta syyte oli nostettu. Yksi poliiseista arveli, että Salamaa kai on pidettävä rikoksen uusijana, koska hän kuulemma aikaisemminkin on kirjoittanut kirjoja.

Asiassa tuli Sisä-Suomen syyttäjänvirastosta 30.4.2014 päivätty päätös syyttämättä jättämisestä. Kolme kuukautta olin saanut elää epävarmuudessa. Kiusa se on pienikin kiusa.

*

Juhlasta, josta nyt olen ”palannut arkeen”, en vielä ole kertonut mitään. Kun kirjani oli todettu lailliseksi, otin siitä vielä neljännen, hiukan edellistä laajemman laitoksen, joka ilmestyi painosta kesällä 2015. Syksyllä käynnistyi maassamme rajavalvonnan palauttamista vaatinut Rajat kiinni -liike. Seurasin suoraa lähetystä Helsingissä 19.9. pidetystä suuresta mielenosoituksesta. Eräässä kansallismielisten keskusteluketjussa ehdotettiin 24.9., että myös Tampereella järjestettäisiin vastaavanlainen tapahtuma; ja heti ilmoittauduin mukaan. Aivan lokakuun alussa (2.10) olin sitten Koskipuistossa, elämäni ensimmäisessä mielenosoituksessa. Olin jo täyttänyt 60-vuotta, ja muutenkin paikalla näkyi olevan selvästi kypsempää väkeä kuin anarkistien vastamielenosoituksessa.

Jo kesällä 2013 olin käynnistänyt videotuotannon lähinnä kansallismielisistä aiheista, mutta nyt aktivoiduin myös kadulla. Seuraava Tampereen RK-mielenosoitus oli 24.10, ja sen virallinen järjestäjä olin minä; Koskipuistossa tehtäväni oli ollut vain kuvata tapahtumaa. En kertaa tässä koko historiaa, josta olen esittänyt oman tulkintani youtubessa, johon olen ladannut yli 500 videota, joita on jo katsottu yli puolimiljoonaa kertaa. Muutama videoistani on perättömien ilmiantojen perusteella poistettu; mutta ainakin osa myös näistä poistetuista löytyy vk-seinältäni. Facebook ja youtube ovat raskaalla kädellä alkaneet poistaa kansallismielistä aineistoa; mutta onneksi on vielä vk, mihin ei tietääkseni vielä minkäänlainen sensuuri ole iskenyt.

Suomi on nyt tuuliajolla. Valtio ei enää ole turvaamassa kansalaisten sananvaputta. Yksityiset ulkomaiset yritykset eivät tietenkään kanna tässä mitään yhteiskuntavastuuta; minunkin kanavani on välillä ollut kokonaan pimennettynä. On myös kyse suomalaisten ja suomalaisuuden historiasta, mitä kai suomalaisetkaan eivät enää virallisesti vaali. Vai ollaanko esimerkiksi youtubessa julkaistua suomalaista videoperinnettä tallentamassa johonkin valtiolliseen, vaikkapa Supon arkistoon. Toivottavasti! Mutta on hyvin mahdollista, että samalla, kun kansaa vaihdetaan, on välttämätöntä myös tuhota kantasuomalaisten historiaa.

Käytin elämästäni noin 4 vuotta katuaktivismiin ja keskusteluihin sosiaalisessa mediassa sekä niihin liittyvään hektiseen tubettamiseen. Varsinaisesta äidinkielen viljelystä olin siirtynyt isänmaan puolustamiseen. Mutta nyt en enää kelpaa edes nostomieheksi, ja lopun ikäni tulen taas taistelemaan lähinnä vain kirjoitetun suomen puolesta.

Kun aloin suomentaa Weiningerin pääteosta, kompastuin jo ensimmäiseen virkkeeseen; samoin kävi Chamberlainin pääteoksen kohdalla. En tahtonut millään saada niille itseäni tyydyttävää suomennosta. Kun työ ei ensin edistynyt, sain aatteen, että esimerkiksi palvelukseen astuville asevelvollisille voitaisiin jokaiselle ojentaa jostakin vielä suomentamattomasta klassikosta yksi virke, jotta he koko palvelusajan voisivat miettiä sille sopivaa suomenkielistä vastinetta. Tämä olisi yksi tapa taistella Suomen kirjakielen puolesta. Juuri suomentajat ovat sen luoneet ja sitä kehittäneet. – Mutta onko meistä kaikista suomentajiksi?

Chamberlainia olen suomennellut jakson sieltä toisen täältä, ja myös Sukupuoli ja luonne jäi kesken eikä kaikilta osin ole täysin uskollinen alkutekstille. Sen sijaan suomennokseni Ihminen ja tekniikka (Spengler) ja Perimmäisistä kysymyksistä (Weininger) katson jo saattaneeni onnistuneeseen päätökseen; niistä ei enää ole tarvetta ottaa korjailtuja painoksia.

Coudenhove Kalergin teosta Praktischer Idealismus ehdin kääntää yli puolet verkkoon. Teksti ei ollut vaikeaa, ja työ edistyi joutuisasti, kunnes huomasin, että tekijän kuolemasta ei olekaan vielä 70 vuotta. Joka tapauksessa olen jo nyt reilusti ylittänyt kansalaisvelvollisuuteni; mutta toivon, että symbioosi isän ja minun välillä saa jatkua vielä pitkään ja että kirjoittajana olen vasta ”urani” alussa. Ehkä optimaalinen ikä kirjoittamiselle on juuri 65-70; siinä iässä ihmisellä on jo jotakin sanottavaa, eikä hän yleensä vielä ole ehtinyt pahasti dementoitua. Ensimmäiset merkit isässäni huomasin, kun vuosituhannen vaihteessa aloin opettaa häntä käyttämään internetiä.  Hän oli silloin 75-vuotias – eikä hän koskaan oppinut. Tosin kielelliset taidot – jotka opitaan ensimmäisenä – ihmisellä säilyvät pisimpään. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, isä edelleen kirjoittaa, ja aivan moitteetonta tekstiä. Hän tarvitsee vain teknistä tukea.

Suomessa viime vuosina tapahtuneelle liikehdinnälle löytyy paralleeli Vapaussodasta vähitellen toipuneesta 20- ja 30-lukujen Suomesta. Kerttu Sirénin, tamperelaisen koulutytön, josta myöhemmin tuli runoilija Elina Vaara, katsotaan lausuneen Nuoren Voiman Liiton (per.1921) syntysanat puheessaan, jossa hän muun muassa esitti seuraavan vertauksen: Hän oli näkevinään edessään ”koko armaan isänmaan, ja siellä täällä kyteviä tulipisteitä, hehkuvia tuikkuryhmiä, joista kohosi rohkeasti yksi ja toinen liekkiloimukin, ja kaikissa tuikuissa, kaikissa liekeissä paloi yhteinen tuli.” Kuten NVL:n soihdut, samoin sammuivat pian myös RK-liikkeen soihdut. Puhdashenkinen nuorvoimalaisuus aikoinaan raukesi Tulenkantajien dekadenssiin, josta tosin näiden parhaimmisto hyvin pian irtautui jatkaakseen vanhaan malliin myöhemmissä, 30-luvun alun ryhtiliikkeissä; ja RK-liikkeestä tullaan muistamaan vain erään myöhempien aikojen Olavi Paavolaisen irstas hymy, joka lopulta lumosi myös Vastarintaliikkeen pojat. Niin sanottu Maidan Helsingin keskustassa oli omituinen sekoitus antisemitismiä ( = islam-/juutalaisvastaisuutta) ja itämaista haaremi-eksotiikkaa, josta käsittääkseni ”Maidanin jääkärit” myöhemmin jyrkästi sanoutuivat irti.

Ojan yli puiden siimekseen

Isä mielellään joka ilta lukee mitä olen päivällä saanut aikaan. Muuten hänellä ei toistaiseksi ole ollut mitään huomautettavaa, mutta    tämän jatko-osan kolmannen virkkeen hän pelkää aiheuttavan väärinkäsityksiä. Myöskään hänen ystävänsä, Marjatta, ei ole siihen aivan tyytyväinen. Kyseinen virke on alkanut häiritä heitä aina vain enemmän, ja eilen he suorastaan vaativat sen muuttaamista.

Tuossa ensimmäisessä kappaleessa oli tarkoitukseni vain tehdä tiivis inventaari tämänhetkisestä elämäntilanteestamme, mutta isän mielestä   jo siinä olisi pitänyt mainita syy, miksi hän muutti kotoa. Ajattelin mennä yksityiskohtiin vasta myöhemmin; ja nyt, eilisen kiivaan keskustelun jälkeen, tunnen, että juuri tässä on oikea hetki selittää, mitenkä olemme päätyneet tähän nykyiseen asumisjärjestelyyn.

Tärkeintä on aina sisältö; että se vastaa todellisuutta. Mutta se ei saa rikkoa muotoa. Siksi usein turvaudutaan alaviitteisiin; ja tässä nyt tavallaan myöhästyneenä alaviitteenä annan tyhjentävän selityksen. – ”Minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin.” Tosin yhden muutoksen  olen tehnyt tuohon kolmanteen virkkeeseen: ”naisystävän” paikalla lukee nyt ”ystävä”.

Minun oli tarkoitus viettää koko kesä 2014 isän ja Marjatan apuna kesämökillämme; mutta sitten tapahtui onnettomuus. Ensin Marjatta kompastuessaan mursi ranteensa, ja sitä täytyi lähteä näyttämään lääkärille. Odotin heitä illaksi takaisin kaupungista, ja olin jo pistänyt saunan lämpiämään; mutta kun heitä ei alkanut kuulua, vaikka sauna jo oli lämmin, soitin isälle. Hän vastasi, muttei voinut puhua pitkään; hän vain sanoi vähän ”töpeksineensä” – jos muistan sanan oikein. Taustalta kuului kovaa meteliä, ja päättelin, että hän ehkä peruuttaessaan oli ajanut ojaan – näin oli käynyt ennenkin – ja että jokin hinauspalvelu juuri olisi ollut vetämässä autoa takaisin tielle. Isä kuulosti niin rauhalliselta, etten osannut epäillä mitään vakavampaa. Menin saunaan; mutta kun heitä ei alkanut kuulua, soitin uudestaan, jolloin isän kännykkään vastasikin sairaanhoitaja, jolta tosin sain käsityksen, ettei isällä ollut välitöntä hengenvaaraa. Lähdin yötä myöten polkemaan Tampereelle, ja kun aamulla soitin TAYSiin, lääkäri vastasi, että jos vielä haluan nähdä isäni hengissä, minun olisi syytä kiireesti tulla sairaalaan. Isällä oli havaittu aivoverenvuoto. Myöhemmin vuoto tyrehtyi, hyytynyt veri liuotettiin, ja isä siirrettiin Hatanpäälle. Siellä vuoto jonkin ajan päästä uusiutui, ja isä oli vietävä takaisin TAYSiin, missä suoritettiin kallonporaus. Sen jälkeen isä palautettiin Hatanpäälle, missä alkoi pitkä toipuminen. Kun isä vihdoin pääsi sairaalasta, vielä toipilaana, katsoimme parhaaksi, että Marjatta alkaa hoitaa häntä, omassa asunnossaan.

Marjatta oli selvinnyt pelkällä säikähdyksellä onnettomuudesta, jossa olikin ollut paljon enemmän vauhtia ja dramatiikkaa, kuin mitä isän rauhallisesta puhelinäänestä olin osannut päätellä. Isä oli taas nukahtanut rattiin, auto oli Kämmenniemessä ajautunut vastaantulevien kaistalle ja sitten noin 60 kilometrin tuntinopeudella syöksynyt ojan yli syvälle puiden siimekseen, missä myös aluskasvillisuus oli runsasta. Auto oli jäänyt pahasti kallelleen ja Marjatta oli töyssyssä lentänyt takapenkille. Onneksi isän kännykkä oli jäänyt käden ulottuville. Hän soitti ambulanssin, mutta se oli ensin pari kertaa ajanut ohi; niin syvällä auto oli pöpelikössä. Kesti aikansa, ennen kuin heidät saatiin turvallisesti nostetuksi autosta ambulanssiin; ehkä kova meteli, jota kuulin puhelimessa, tuli sirkkelistä, jolla auton rakenteita avattiin. Ambulanssimiehet olivat ihmetelleet samaa kuin minäkin: pariskunnan rauhallisuutta. – Sotasukupolvella on ehkä jotakin, mitä meiltä nuoremmilta puuttuu. Tyyliä?