Päiväkirja

R. N. COUDENHOVE KALERGI: Käytännöllinen idealismi

(Suom. Matti Simola)

Alkusanat

Käytännöllinen idealismi on sankaruutta; käytännöllinen materialismi on onnellisuusoppia. Jolla ei ole ihanteita, hänellä ei ole mitään syytä toimia ihanteellisesti; eli taistella ja kärsiä ihanteiden puolesta. Sillä hän tuntee ja tunnustaa vain yhden ainoan arvon: mielihyvän; vain yhden ainoan epäarvon: tuskan.

Sankaruus edellyttää uskoa ja ihanteen tunnustamista: vakaumusta, että on korkeampia arvoja kuin mielihyvä ja pahempia vitsauksia kuin tuska. Tämä vastakkaisuus on vallinnut läpi ihmiskunnan historian; sama vastakkaisuus, joka myös erotti epikurolaiset stoalaisista. Tämä vastakkaisuus on paljon syvempi kuin se, joka erottaa teistit ateisteista: sillä oli epikurolaisia, jotka uskoivat jumaliin, kuten Epikuros itse; ja oli idealisteja, jotka olivat ateisteja, kuten Buddha.

Tässä ei siis ole kyse uskosta jumaliin - vaan uskosta arvoihin. Materialismi ei edellytä minkäänlaista uskoa - mutta se on mielikuvituksettomampaa ja vähemmän luovaa; idealismi on aina problemaattista ja usein sotkeutuu järjettömyyksiin: kuitenkin saa ihmiskunta kiittää sitä kaikkein suurimmista teoistaan ja teoksistaan.

*
Sankaruus on luonteen aristokraattisuutta. Sankaruus liittyy aristokraattiseen ihanteeseen samoin kuin materialismi liittyy demokraattiseen ihanteeseen. Myös demokratia uskoo enemmän lukumäärään kuin arvoon, enemmän onneen kuin suuruuteen. Siksi voi poliittinen demokratia vain silloin tulla hedelmälliseksi ja luovaksi, kun se murskaa nimeen ja varallisuuteen perustuvan pseudoaristokratian synnyttääkseen sen tilalle aina uuden hengen ja mielenlaadun aristokratian.

Poliittisen demokratian perimmäinen tarkoitus on siis: henkinen aristokratia; se tahtoo tuottaa materialistille nautintoa ja idealistille valtaa. Johtajan on astuttava hallitsijan tilalle - jalon mielen jalon nimen tilalle - suuren sydämen paksun lompakon tilalle. Tämä on sen kehityksen, joka esiintyy nimellä demokratia, mieli ja tarkoitus.

Mikä tahansa muu tarkoitus merkitsisi kulttuurin itsemurhaa. Siksi ei ole sattumaa, että Platon oli yhtä aikaa henkisen aristokratian ja sosialistisen talouden profeetta; ja samalla idealistisen maailmankatsomuksen isä. Sillä molemmat, aristokratia ja sosialismi, ovat: käytännöllista idealismia. Etelän askeettinen idealismi ilmeni uskontona; pohjoisen sankarillinen idealismi tekniikkana. 

Pohjoinen luonto oli ihmiselle haaste. Muut kansat alistuivat; euroopalainen otti haasteen vastaan ja taisteli. Hän taisteli kunnes oli riittävän voimakas alistamaan koko maailman: hän taisteli, kunnes oli pakottanut hänet haastaneen luonnon palvelemaan häntä itseään Tämä taistelu vaati sankaruutta ja tuotti sankaruutta. Näin tuli sankarista Euroopalle samaa, mitä pyhimys oli Aasialle; ja pyhimysten palvonnan rinnalle syntyi sankarinpalvonta. Toiminnallinen ihanne astui mietiskelyn tilalle, ja taistelua jonkin ihanteen puolesta alettiin arvostaa enemmän kuin kärsimystä. Tämän sankarillisen koko maailmaa koskettavan tehtävän merkityksen on Eurooppa täysin ymmärtänyt vasta uudella ajalla; sillä vasta uudella ajalla alkoi sen tekninen aikakausi, sen vapaussota talvea vastaan. Tämä tekninen aikakausi on samalla työn aikakausi. Työmies on aikamme sankari; hänen vastakohtansa ei ole porvari - vaan loiseläjä. Työmiehen päämäärä on - luominen, loiseläjän - nautinto. Siksi tekniikka on uuden ajan sankaruutta ja työmies käytännöllinen idealisti.

*
Kahdennenkymmenennen vuosisadan poliittinen ja sosiaalinen ongelma on: korjata edellisen vuosisadan tekniseen edistykseen liittyvät laiminlyönnit. Tätä aikamme vaatimusta on vaikea täyttää, koska tekniikka taukoamatta kehittyy nopeammassa tahdissa kuin ihminen ja ihmiskunta. Tämä vaara voidaan torjua joko hidastamalla teknistä kehitystä tai kiihdyttämällä yhteiskunnallista kehitystä. Muuten ihmiskunta menettää tasapainonsa ja kokee haaksirikon. Ensimmäinen maailmansota oli varoitus. Niinpä tekniikka asettaa ihmiselle kaksi vaihtoehtoa: itsemurha tai sovittelu! Siksi sille, mitä tulee tapahtumaan maailmassa seuraavien vuosikymmenten aikana, ei löydy vertauskohtaa. Nykyinen epäsuhta teknisen ja sosiaalisen organisoitumisen välillä tulee johtamaan joko täydelliseen katastrofiin - tai poliittiseen edistykseen, joka nopeudessan ja perusteellisuudessaan jättää taakseen kaikki historialliset esikuvat ja avaa ihmiskunnan historiassa uuden sivun. Kun tekniikka osoittaa inhimilliselle iskuvoimalle ja sankaruudelle uusia teitä, on ihmiskunnan tietoisuudessa sota pian esittänyt loppuun historiallisen roolinsa. Sen perillinen on työ. Ihmiskunta tulee jonakin päivänä järjestäytymään riistääkseen maapallolta kaiken sen, mitä ei vielä tänä päivänä voi siltä saada. Heti kun tämä käsitys pääsee voitolle, tulevat kaikki sodat olemaan kansalaissotia ja jokaisesta murhasta tulee murha. Sodan aikakausi tulee silloin näyttämään yhtä barbaariselta kuin nykyään ihmissyönti.

Tämä tulee tapahtumaan, kunhan uskomme siihen ja taistelemme sen puolesta; jos vain emme ole niin lyhytnäköisiä, ettemme näkisi tämän kehityksen suuria linjoja - emmekä niin pitkänäköisiä, ettemme huomioisi niitä käytännön menetelmiä ja esteitä, joiden kautta meidän on päämääräämme lähestyttävä: kun olemme tarkkanäköisiä ja yhdistämme kirkkaan tietoisuuden edessä olevista taisteluista ja vaikeuksista sankarilliseen tahtoon ne voittaaksemme.

Vain tämä tahtomisen optimismi tulee täydentämään ja voittamaan tiedon pessimismin. Sen sijaan, että jäisimme jo vanhentuneen nykyajan kahleisiin toimettomina uneksimaan paremmista mahdollisuuksista, tahdomme käytännöllisen idealismin kautta aktiivisesti  osallistua maailman kehittämiseen. 

Wien, marraskuu 1925. [VI]

Aateli 1920

 Isäni Tri. HEINRICH GRAF COUDENHOVE-KALERGIn muistolle, kunnioituksella ja kiitollisuudella

Ensimmäinen osa:

Maaseudun ja kaupungin ihmisestä

1. Maalainen - kaupunkilainen

Maaseutu ja kaupunki ovat ihmisten elämän vastaparit. Ne synnyttävät molemmat omanlaisensa ihmistyypin: talonpoikaisen ja urbaanin. Maalainen ja kaupunkilainen ovat toistensa psykologiset vastakohdat. Myös hyvin etäällä toisistaan asuvat talonpojat ovat usein sielullisesti lähempänä toisiaan kuin jonkin lähikaupungin asukkaita. Kahden maaseutuympäristön samoin kuin kahden kaupungin välillä on  maantieteellinen etäisyys – kaupungin ja maaseudun välinen etäisyys on ajallinen. Eurooppalaisen maalaisväestön keskuudesta löytyy edustajia kaikille aikakausille: kivikaudesta keskiaikaan; kun taas yksin länsimaiden maailmankaupungit, jotka ovat synnyttäneet tuon äärimmäisen kaupunkilaistyypin, edustavat uudenajan sivilisaatiota. Niinpä on suurkaupungin ja sitä ympäröivän tasankomaan välillä vuosisatojen, jopa vuosituhansien aikaero.

Kaupunkilainen ajattelee toisin, hänellä on toisenlaiset mielipiteet, hän tuntee toisin, toimii toisin kuin maalainen. Suurkaupunkielämä on abstraktia, mekaanista, rationaalista – maalaiselämä konkreettista, orgaanista, irrationaalia. Kaupunkilainen on rationaalinen, skeptinen, epäuskoinen – maalainen tunteva, uskova, taikauskoinen.

Kaikki maalaisen ajattelu ja tunteminen kiteytyy luonnon ympärille, hän elää symbioosissa eläimen, Jumalan elävän luomuksen kanssa, on kasvanut yhteen sen maisema kanssa, missä elää, säästä ja vuodenajoista riippuvaisena. Kaupunkilaissielu taas kiteytyy yhteiskunnan ympärille; se elää symbioosissa koneen, ihmisen kuolleen luomuksen kanssa; sen avulla kaupunkilainen pyrkii tekemään itsensä mahdollisimman riippumattomaksi ajasta ja tilasta, vuodenajoista ja ilmastosta.

Maalainen pitää luontoa ihmiseen verrattuna ylivoimaisena - kaupunkilainen pitää ihmistä luontoon verrattuna ylivoimaisena. Maalainen on luonnontuote, kaupunkilainen yhteiskunnan tuote; edellinen näkee maailman tarkoituksen, mitan ja huipentuman kosmoksessa, jälkimmäinen ihmiskunnassa.

Maalainen on yhtä konservatiivinen kuin luonto - kaupunkilainen yhtä edistyksellinen kuin yhteiskunta. Kaikki edistys lähtee kaupungeista ja kaupunkilaisista. Kaupunkilainen on yleensä tuotetta jonkin maalaisperinteensä rikkoneen, suurkaupunkiin muuttaneen ja siellä uuden elämän aloittaneen sukupolven tekemästä vallankumouksesta.

Suurkaupunki vie asukkailtaan mahdollisuuden nauttia luonnon kauneudesta; hyvitykseksi se tarjoaa heille taidetta. Teatteri, konsertit, taidegalleriat ovat korvikkeita ikuiselle ja vaihtelevalle maalaismaiseman kauneudelle. Pelkkää rumuutta sisältävän päivätyön jälkeen tarjoavat nuo kulttuuri-instituutiot kaupunkilaiselle kauneutta tiivistetyssä muodossa. Maalla ne eivät ole ollenkaan välttämättömiä. - Luonnossa kauneus on ekstensiivistä, taiteessa intensiivistä. 

Kaupunkilaisen suhdetta luontoon, joka häneltä puuttuu, hallitsee kaipaus; kun taas maalaiselle luonto on jatkuvaa täyttymystä. Siksi kaupunkilaisen tunteet ovat lähinnä romanttisia, maalaisen taas klassisia. Yhteiskunnallinen (kristillinen) moraali on urbaani ilmiö: sillä se on seurausta ihmisten yhteiselämästä, yhteiskunnasta. Tyypillinen kaupunkilainen yhdistää kristillisen moraalin epäuskonnolliseen epäilyyn, rationalistiseen materialismiin ja mekanistiseen ateismiin. Tuloksena on sosialismin maailmankatsomus: nykyinen suurkaupunkiuskonto.

Euroopan maalaisille barbaareille kristinusko on tuskin enempää kuin pakanuuden uusintapainos muunneltuine mytologioineen ja uusine taikauskoineen; todellinen usko on uskoa luontoon, voimaan, kohtaloon. Kaupunkilainen ja maalainen eivät tunne toisiaan; siksi he eivät luota toisiinsa ja ymmärtävät toisensa väärin sekä peitellysti tai aivan avoimesti vihaavat toisiaan. On monenlaisia iskusanoja, joihin kätkeytyy tämä alkeellinen, molemminpuolinen vastustus: punainen ja vihreä internationaali; teollisuus ja maatalous; edistys ja taantumus; juutalaisuus ja antisemitismi.  

Kaikki kaupungit ammentavat voimansa maaseudulta; kaikkialla maaseudulla kulttuuri ammennetaan kaupungista. Maaseutu on se perusta, jolta kaupungit uudistuvat; lähde joka ruokkii ne; juurakko, jonka kukintoja ne ovat. Kaupungit kasvavat ja kuolevat: maaseutu on ikuinen.

2. Junkkeri - kirjailija

Maalaisuuden korkein ilmentymä on maa-aatelinen, junkkeri. Kaupunkilaisuuden korkein ilmentymä on intellektuelli, kirjailija. Maaseutu ja kaupunki ovat molemmat tuottaneet omanlaatuisensa aatelistyypin: tahtoaatelia vastaa hengen aateli, veriaatelia aivoaateli. Tyypillisessä junkkerissa yhdistyy  minimaaliseen älyyn maksimaalinen luonteenlujuus - tyypillisessä kirjailijassa lähes täydelliseen luontettomuuteen maksimaalinen äly. 

Maa-aatelilta ei aina ja kaikkialla ole puuttunut henkeä eikä kaupunkiaatelilta luonnetta. Kuten uuden ajan Englannissa oli minnelaulajien ajan Saksassa veriaateli huomattava kulttuuritekijä; ja toisaalta jesuiittojen katolisella hengenaatelilla ja kiinalaisella mandariinien hengenaatelilla oli yhtä paljon luonnetta kuin henkeä.

Junkkerissa ja kirjailijassa huipentuvat maalaisen ja kaupunkilaisen vastakohdat. Junkkerikastin tyypillinen ammatti on upseeri: kirjailijakastin tyypillinen ammatti on journalisti. Junkkeri-upseeri jäi, sekä psyykkisesti että henkisesti, ritarin tasolle. Ankarana itseään ja muita kohtaan, velvollisuudentuntoisena, energisenä, järkähtämättömänä, vanhoillisena ja rajoittuneena hän elää dynastisten, militarististen, kansallisten ja yhteiskunnallisten ennakkoluulojen maailmassa. Syvään epäluuloon kaikkea modernia kohtaan, suurkaupunkia, demokratiaa, sosialismia, kansainvälisyyttä kohtaan hän yhdistää yhtä syvän uskon vereensä, kunniaansa ja isiensä maailmankatsomukseen. Hän halveksii kaupunkilaisia, ennen kaikkea juutalaisia kirjailijoita ja journalisteja.

Kirjailija rientää aikansa edelle; hän on ennakkoluuloton modernien polittisten, taiteellisten ja talouselämää koskevien aatteiden edustaja. Hän on edistyksellinen, skeptinen, henkevä, monipuolinen, ailahteleva; hän on onnellisuusopin kannattaja, rationalisti, sosialisti, materialisti. Hän arvostaa henkeä ja väheksyy ruumista ja luonnetta: siksi hän halveksii junkkeria takapajuisena barbaarina.

Junkkerin olemus on tahdon jäykkyyttä - kirjailijan olemus on hengen liikkuvuutta. Junkkeri ja kirjailija ovat synnynnäisiä toistensa vastustajia ja kilpailijoita: missä junkkerikasti hallitsee, siellä täytyy hengen väistyä väkivallan tieltä; sellaisina taantumuksellisina aikoina ei intellektuelleilla ole poliittista vaikutusvaltaa tai ainakin se on hyvin rajoitettua. Kun kirjailijakasti hallitsee, täytyy väkivallan väistyä hengen tieltä: demokratia voittaa feodalismin, sosialismi militarismin.

Tahtoaristokratian ja henkisen aristokratian viha toisiaan kohtaan perustuu väärinkäsitykseen. Molemmat näkevät vain toistensa varjopuolet ja ovat sokeita toistensa ansioille. Junkkerin, maalaisen, psyyke ei koskaan avaudu edes korkealuokkaisimmalle kirjailijalle; ja melkein kaikille junkkereille jää intellektuellin, kaupunkilaisen, sielu vieraaksi. Sen sijaan, että yrittäisi oppia toiselta jotakin, suhtautuu alinkin luutnantti väheksyen modernin kirjallisuuden johtaviin henkiin ja kurjinkin nurkkalehtineekeri syvästi halveksuen ylimpiin upseereihin. Tämän kaksinkertaisen vieraan mentaliteetin väärin ymmärtämisen vuoksi on ensin militaristinen Saksa aliarvioinut kaupunkilaisten sodanvastaisuuden ja sitten vallankumouksellinen Saksa maalaisväestön vallankumouksenvastaisuuden. Maan johtajat eivät tunteneet maalaisväestön psyykeä ja sen taantumuksellisia taipumuksia: siksi Saksa ensin hävisi sodan, sitten vallankumouksen. 

Junkkerin ja kirjailijan vastakkaisuus perustuu siihen, että nämä tyypit ovat äärimmäisyyksiä, eivät veriaatelin ja hengen aatelin huippuja. Sillä veriaatelin korkein ilmenemismuoto on grand-seigneur ja hengen aatelin korkein ilmenemismuoto nero. Nämä kaksi aristokraattia eivät ole ainoastaan yhteensopivia: ne ovat toisilleen sukua. Caesar, grand-seigneurin täydellistymä, oli nerokkain roomalainen; Goethe, nerouden huippu, oli kaikista saksalaisista runoilijoista eniten grand-seigneur. Tässä kuten kaikessa keskinkertaisuudet ovat kauimpana toisistaan, kun taas huiput tulevat hyvin lähelle toisiaan.

 Täydellinen aristokraatti on samalla tahdon ja hengen aristokraatti, ei junkkeri eikä kirjailija. Hänessä avarakatseisuus yhdistyy tahdonvoimaan. Arvostelukyky yhdistyneenä toimintatarmoon, henki luonteenlujuteen. Jos tällaisia synteettisiä persoonallisuuksia ei ole, on erillisten tahdon ja hengen aristokraattien täydennettävä toisiaan, sen sijaan että he taistelisivat toisiaan vastaan. Egyptissä, Intiassa, Kaldeassa hallitsivat muinoin papit ja kuninkaat (intellektuellit ja sotilaat) yhdessä. Papit taipuivat tahdonvoiman edessä, kuninkaat hengenvoiman edessä: aivot osoittivat päämäärät, kädet tasoittivat tien.

3. Gentlemanni - boheemi

Euroopan veriaateli ja henkinen aateli loivat itselleen luonteenomaiset tyypit: Englannin veriaateli gentlemannin; Ranskan henkinen aateli boheemin. Gentlemannille ja boheemille on yhteistä pyrkimys paeta poroporvallisen maailman autiutta ja rumuutta: gentlemanni voittaa sen tyylin avulla, boheemi temperamentin avulla. Gentlemanni asettaa elämän muodottomuutta vastaan muodon - boheemi elämän värittömyyttä vastaan värin.

Gentlemanni tuo ihmisten välisten suhteiden epäjärjestykseen järjestystä - boheemi heidän epävapauteensa vapautta. Gentlemanni-ihanteen kauneus perustuu muotoon, tyyliin, harmoniaan; se on staattista, klassista, apollonista. Boheemi-ihanteen kauneus perustuu luonteenlaatuun, vapauteen, vitaliteettiin: se on dynaamista, romanttista, dionyysistä. Gentlemanni tekee rikkaudestaan kaunista ja tyylikästä - boheemi tekee köyhyydestään kaunista ja tyylikästä. Gentlemanni puolustaa traditiota, boheemi protestia: gentlemannin olemus on konservatiivinen - boheemin olemus vallankumouksellinen. Gentlemanni-ihanteen äiti on Englanti, Euroopan konservatiivisin maa. Boheemin kehto on Ranska, Euroopan vallankumouksellisin maa. Gentlemanni-ihanne on yhden yhteiskuntaluokan elämänmuoto - boheemi-ihanne persoonien elämänmuoto. 

Gentlemanni-ihanne viittaa Englannin tuolle puolen takaisin roomalaiseen stoaan - boheemi-ihanne viittaa Ranskan tuolle puolen takaisin kreikkalaiseen agoraan. Roomalaiset valtiomiehet olivat lähellä gentlemannityyppiä, kreikkalaiset filosofit boheemityyppiä: Caesar ja Seneca olivat gentlemanneja, Sokrates ja Diogenes boheemeja.

Gentlemannin painopiste on fyysis-psyykkisessä - boheemin henkisyydessä: Gentlemanni saattaa olla tyhmä - boheemi saattaa olla rikollinen. Nämä molemmat ihanteet ovat kiteytymisilmiöitä: kuten kristalli voi muodostua vain epäjäykässä ympäristössä, samoin kiittävät nuo molemmat ihanteet englantilaista ja ranskalaista vapautta.

Keisarillisesta Saksasta puuttui tämä persoonallisuuden kiteytymiselle suotuisa ilmapiiri: siksi se ei voinut kehittää mitään samanveroista ihannetta. Tullakseen gentlemanniksi saksalaiselta puuttui tyyli, tullakseen boheemiksi häneltä puuttui luonnetta, tullakseen kummaksikaan häneltä puuttui myös viehkeys ja notkeus. Koska saksalainen ei omassa todellisuudessaan löytänyt mitään hänelle sopivaa elämänmuotoa, hän etsi runoudesta saksalaisen olemuksen ihanteellista ruumiillistumaa: ja löysi  fyysis-psyykkiseksi ihanteeksi nuoren Siegfriedin, henkiseksi ihanteeksi vanhan Faustin. 

Molemmat ihanteet olivat romanttisuudessaan epäajanmukaisia: todellisuuden väkinäinen vääristäminen jäykisti romanttisen Siegfried-ihanteen preussilaiseksi upseeriksi, luutnantiksi - romanttisen Faust-ihanteen saksalaiseksi oppineeksi, professoriksi. Orgaanisten ihanteiden sijaan tulivat mekaaniset: upseeri edustaa psyykkisen mekanisoitumista: jäykistettyä Siegfriediä; professori henkisen mekanisoitumista: jäykistettyä Faustia.

Wilhelmiininen Saksa ei ollut mistään muusta luokasta niin ylpeä kuin upseereistaan ja professoreistaan. Heissä se näki kansakunnan kukoistuksen, kuten Englanti poliittisissa johtajissaan, romaaniset kansat taiteilijoissaan. Jos Saksan kansa haluaa kehittyä korkeammalle, sen on tarkistettava ihanteensa: sillä on oltava tarmoa murtaa sotilaallinen yksipuolisuus ja laajeta poliittis-inhimilliseen monipuolisuuteen; sen hengen on murtauduttava puhtaan tietellisestä ahdingostaan ja laajennuttava runoilija-ajattelijan synteesiksi.

Yhdeksästoista vuosisata on lahjoittanut Saksan kansalle kaksi suuren tyylin miestä, jotka olivat tämän korkeamman saksalaisuuden vaatimusten ruumiillistumia: Bismarckin, tekojen sankarin; Goethen, hengen sankarin. Bismarck uudistaa, syventää ja elävöittää tuota kitschimäiseksi tullutta Siegfried-ihannetta - Goethe uudistaa, syventää ja elävöittää pölyttynyttä Faust-ihannetta.

Bismarckilla oli saksalaisen upseerin hyvät ominaisuudet - ilman sen vikoja; Goethella oli saksalaisen oppineen hyvät ominaisuudet - ilman sen vikoja. Bismarckissa valtiomiehen ylemmyys voittaa upseerin rajoittuneisuuden - Goethessa voittaa runoilija-ajattelijan ylemmyys oppineen rajoittuneisuuden: molemmissa orgaaninen persoonallisuusihanne mekaanisen, ihminen marionetin. Bismarck on tehnyt pelkällä esikuvallisella persoonallisuudellaan saksalaisuuden kehittämiseksi enemmän kuin perustamalla valtakunnan; olympolaisella elämällään on Goethe lahjoittanut Saksan kansalle enemmän kuin Faustillaan: sillä Faust on, kuten Goetz, Werther, Meister ja Tasso, vain katkelma Goethen ihmisyydestä. Saksan olisi varottava, ettei se raasta alas näitä eläviä esikuviaan ja tee niistä kitschiä, Bismarckista kenttävääpeliä ja Goethesta koulumestaria. Näiden molempien saksalaisen ihmisyyden huippujen seuraajissa Saksa voisi kasvaa ja tervehtyä; heiltä se voi oppia toimeliasta ja mietiskelevää suuruutta, tarmokkuutta ja viisautta. Bismack ja Goethe ovat ne polttopisteet, joiden ympärille voisi muodostua uusi saksalainen elämäntyyli, joka olisi läntisten ihanteiden vertainen. 

4. Sisäsiitos - risteytys

Maalainen on lähinnä sisäsiittoinen, kaupunkilainen sekarotuinen. Talonpojan vanhemmat ja esivanhemmat ovat tavallisesti samalta harvaanasutulta seudulta, aatelisen vanhemmat sen ohuesta yläluokasta. Molemmissa tapauksissa ovat esivanhemmat keskenään verisukulaisia ja siksi fyysisesti, psyykkisesti, henkisesti enimmäkseen toistensa kaltaisia. Sen vuoksi heidän yhteiset piirteensä, taipumuksensa, intohimonsa, ennakkoluulonsa, estonsa periytyvät heidän lapsilleen ja myöhemmille jälkeläisilleen erityisen korostuneina. Ne olemuksen piirteet, jotka seuraavat tästä sisäsiitoksesta, ovat: vakavuus, hienotunteisuus, perhetunne, luokkahenki, uskollisuus, itsepäisyys, energisyys, rajoittuneisuus, ennakkoluuloisuus, objektiivisuuden puute, näköalattomuus. Tässä eivät sukupolvet ole muunnelmia aikaisemmista, vaan yksinkertaisesti niiden toistoa: kehityksen tilalle tulee vanhan säilyttäminen. Suurkaupungissa kansat, rodut ja säädyt kohtaavat. Tavallisesti kaupunkilainen on mitä erilaisimpien yhteiskunnallisten ja kansallisten elementtien sekoitusta. Hänessä vanhempien ja esivanhempien vastakkaiset luonteenpiirteet, ennakkoluulot, estot, taipumukset ja maailmankatsomukset kumoavat toisensa tai ainakin heikentävät toisiaan. Tämän seurauksena sekarotuisessa luonteettomuus, estottomuus, heikko tahto, epävakaus, tahdittomuus ja uskottomuus yhdistyvät objektiivisuuteen, monipuolisuuteen, henkiseen liikkuvuuteen, ennakkoluulottomuuteen ja näköalojen laajuuteen. Sekarotuiset eroavat aina vanhemmistaan ja esivanhemmistaan; jokainen sukupolvi on muunnelma edellisestä, joko parempaan tai huonompaan suuntaan.   

Sisäsiittoinen on yhden sielun ihminen - sekarotuinen usean sielun ihminen. Jokaisessa yksilössä hänen esivanhempansa jatkavat elämäänsä hänen sielunsa osina: jos ne muistuttavat toisiaan, hän on tasalaatuinen, yksitoikkoinen; jos ne eroavat toisistaan, hän on monipoimuinen, monisäikeinen ja eriytynyt.

Hengen suuruus on sen laajuudessa eli sen kyvyssä ottaa haltuunsa ja ymmärtää kaikki; luonteen suuruus on sen voimassa, eli sen kyvyssä väkevästi, vakaasti ja keskittyneesti tahtoa. Siten ovat, tietyssä mielessä, viisaus ja tarmokkuus toistensa vastakohdat.

Mitä ilmeisempi on ihmisen kyky ja taipumus viisaasti tarkastella asioita niiden kaikilta puolilta ja ennakkoluulottomasti asettua mille tahansa kannalle, sitä heikompi on yleensä hänen tahtonsa empimättä vain alkaa toimia jollakin tietyllä tavalla: sillä kaikilla motiiveilla on vastamotiivinsa, kaikkeen uskoon liittyy epäily, jokaiseen tekoon aavistus sen kosmisesta merkityksettömyydestä. Vain rajoittunut, yksipuolinen ihminen voi olla erityisen tarmokas. Mutta ei ole vain tiedotonta, naiivia rajoittuneisuutta; on myös tietoista, sankarillista rajoittuneisuutta. Sankarillisesti rajoittunut - ja tätä tyyppiä ovat kaikki todella suuret toiminnanmiehet - sulkee ajoittain vapaaehtoisesti olemuksestaan pois kaikki muut puolet paitsi juuri sen, joka määrää hänen sen hetkisen tekonsa. Objektiinen, kriittinen, epäilevä, harkitseva hän kyllä saattaa olla ennen tekoaan ja sen jälkeen: juuri tekohetkellä hän on subjektiivinen, uskovainen, yksipuolinen, epäoikeudenmukainen. 

Sisäsiitos vahvistaa luonnetta ja heikentää henkeä - risteytys heikentää luonnetta ja vahvistaa henkeä. Missä sisäsiitos ja risteytys onnistuneesti yhdistyvät , siellä syntyy korkein ihmistyyppi, jossa voimakkain luonne liittyy terävimpään henkeen. Missä sisäsiitoksen ja rotusekoituksen yhdistäminen epäonnistuu, siellä syntyy degeneroitunut tyyppi, jossa tylsämielisyyteen liittyy heikko luonne.

Kaukaisen tulevaisuuden ihminen tulee olemaan sekarotuinen. Nykyisistä roduista ja kasteista tulee lisääntyvän liikkuvuuden ja ennakkoluulottomuuden uhreja. Euraasialais-negroidinen tulevaisuuden rotu, joka ulkoisesti muistuttaa muinaisegyptiläistä rotua, tulee korvaamaan kansojen moninaisuuden persoonallisuuksien moninaisuudella. Sillä perinnöllisyyslakien mukaan esi-isien erilaisuuden mukana kasvaa myös jälkeläisten erilaisuus ja esi-isien samanlaisuuden mukana jälkeläisten samanlaisuus. Sisäsiittoisissa perheissä lapset muistuttavat toisiaan: sillä kaikki edustavat yhtä yhteistä perhetyyppiä. Sekarotuisissa perheissä lapset selvemmin eroavat toisistaan: jokainen muodostaa uudenlaisen muunnelman hajanaisista vanhempiensa ja esivanhempiensa rotuelementeistä.

Sisäsiitos luo luonteenomaisia tyyppejä - risteytys luo omintakeisia persoonallisuuksia. Venäläinen on slaavilais-tataari-suomalaisena sekoituksena tulevaisuuden koko maailman ihmisen edeltäjä nykyisessä Euroopassa; koska hän, eurooppalaisten kansojen keskuudessa, kaikkein vähiten edustaa mitään erityistä rotua, on hän tyypillinen monisieluinen ihminen, jolla on lavea, rikas, kaiken käsittävä sielu. Sen selvin vastakohta on saarella elävä britti, korkealle jalostettu yhden sielun ihminen, jonka voima on luonteessa, tahdossa, yksipuolisuudessa, tyypillisessä. Häntä nykyinen Eurooppa saa kiittää sulkeutuneimmasta, täydellisimmästä tyypistä: gentlemannista.

5. Pakanallinen ja kristillinen mentaliteetti

Kaksi sielunelämän muotoa taistelevat maailmanherruudesta. Pakanuus ja kristinusko. Uskontunnustuksiin, jotka kantavat kyseisiä nimiä, on noilla muodoilla vain hyvin ulkokohtainen suhde. Jos paino siirretään dogmaattisesta eettiseen, mytologisesta psykologiseen, muuttuu buddhalaisuus äärikristillisyydeksi, kun taas amerikkalaisuus näyttäytyy nykyaikaisena pakanuutena. Kristillistä mentaliteettia kannattelevat pääasiallisesti itämaat, pakanallista mentaliteettia länsimaat: "pakanalliset" kiinalaiset ovat parempia kristittyjä kuin "kristilliset" germaanit.

Pakanuus asettaa eettisessä arvoasteikossa ylimmäksi tarmokkuuden, kristinusko rakkauden. Kristillisenä ihanteena on rakastava pyhimys, pakanallisena ihanteena voittoisa sankari. Kristinusko haluaa muuttaa homo feruksen homo domesticukseksi, muuttaa petoeläin-ihmisen kotieläin-ihmiseksi, kun taas pakanuus haluaa tehdä ihmisestä yli-ihmisen. Kristinusko haluaa kesyttää tiikeristä kissan - pakanuus kohottaa kissan tiikeriksi.

Modernin kristinuskon pääasiallinen julistaja oli Tolstoi; modernin pakanuuden pääasiallinen julistaja oli Nietzsche. Germaaninen Edda-uskonto oli puhtainta pakanuutta. Se jatkoi elämäänsä kristillisen naamion takana: keskiajalla ritarillisena, uudella ajalla imperialistisena ja militaristisena maailmankatsomuksena. Upseerit, junkkerit, siirtomaaherrat, teollisuusjohtajat ovat johtavia nykyaikaisen pakanuuden edustajia. Tarmokkuus, urheus, suuruus, vapaus, valta, maine, kunnia: nämä ovat pakanuuden ihanteita; kun taas rakkaus, lempeys, nöyryys, sääli ja itsensä kieltäminen ovat kristillisiä ihanteita. Vastakkaispari pakanuus-kristinusko ei lankea yhteen vastakkaisparien maalainen-kaupunkilainen ja sisäsiitos-risteytys kanssa. Epäilemättä kuitenkin edistävät maalaisbarbaria ja sisäsiitos pakanallisen kaupunkisivilisaation kehitystä ja rotujen sekoittaminen kristillisen mentaliteetin kehittymistä. Kaikkia koskeva pakanallinen individualismi on mahdollista vain harvaanasutuilla alueilla, missä yksilö voi pitää puoliaan ja häikäilemättä olla oma itsensä joutumatta heti vastakkain muiden ihmisten kanssa. Liikakansoitetuilla alueilla, missä ihmiset ovat toistensa tiellä, täytyy sosialistisen solidaarisuuden periaatteen täydentää olemassaolotaistelun individualistista periaatetta ja osittain syrjäyttää se. Kristinusko ja sosialismi ovat kansainvälisiä suurkaupunkituotteita. Kristinusko sai alkunsa epärotuisesta maailmankaupungista nimeltä Rooma; sosialismi kansallisesti sekalaisista länsimaiden teollisuuskaupungeista. Nämä molemmat kristillisen mentaliteetin ilmaukset ovat rakentuneet kansainvälisyys-aatteelle. Kristinuskon vastustus lähti maalaisväestöstä (pakanoista); samoin kuin myös nykyään maalaiset ovat ne, jotka voimakkaimmin vastustavat sosialistisen elämänmuodon toteuttamista. Harvaanasutut pohjoiset seudut olivat aina olleet pakanallisen tahdon keskuksia ja tiheään asutetut eteläiset seudut kristillisen tunne-elämän tautipesiä. Kun nykyään puhutaan itäisen ja läntisen sielunelämän vastakaisuudesta, tarkoitetaan yleensä juuri etelän ihmisen ja pohjoisen ihmisen välistä vastakkaisuutta. Japanilainen, pohjoisin itäisen kulttuurimaan asukas, muistuttaa monessa suhteessa länsimaalaista; kun taas eteläitalialaisten ja eteläamerikkalaisten henkinen ominaislaatu on itämainen. Sieluntilan kannalta näyttää leveysaste olevan ratkaisevampi kuin pituusaste.

Ei ainoastaan maantieteellinen sijainti vaan myös historiallinen kehitys vaikuttaa määräävästi kansan sielunelämän muotoon. Kiinalaiset kuten myös juutalaiset tuntevat sen vuoksi kristillisemmin kuin germaanit, koska heidän kulttuurihistoriansa on pitempi. Germaani on ajallisesti villi-ihmistä lähempänä kuin kiinalainen tai juutalainen. Nämä kaksi vanhaa kulttuurikansaa ovat voineet perusteellisemmin vapauttaa itsensä pakanallis-luonnollisesta elämänkäsityksestä, koska niillä on ollut siihen vähintään kolme tuhatta vuotta enemmän aikaa. - Pakanuus on kulttuurin nuoruuden oire, kristinusko kulttuurin vanhuuden oire.  

Kolme kansaa: kreikkalaiset, roomalaiset, juutalaiset ovat jokainen omalla tavallaan valloittaneet antiikin kultturimaailman. Ensin esteettis-filosofiset kreikkalaiset, hellenismissä; sitten käytännöllis-poliittiset roomalaiset, Rooman imperiumissa, ja lopulta eettis-uskonnolliset juutalaiset: kristinuskossa.

Kristinusko, eettisesti juutalaisten essealaisten (Johannes) valmistelemana, henkisesti juutalaisten aleksandrialaisten (Philo) valmistelemana, oli uudistunutta juutalaisuutta. Sikäli kuin Eurooppa on kristillinen, se on (eettis-henkisessä mielessä) juutalainen; sikäli kuin Eurooppa on moraalinen, se on juutalainen. Melkein koko eurooppalaisella etiikalla on juurensa juutalaisuudessa. Kaikki uskonnollisen tai epäuskonnollisen kristillisen moraalin esitaistelijat, Augustinuksesta Rousseauhun, Kantista Tolstoihin, olivat henkisessä mielessä vaalijuutalaisia; Nietzsche on Euroopan ainoa ei-juutalainen, ainoa pakanallinen eetikko. Huomattavimmat ja vakaumuksellisimmat nykyisessä pasifismissa ja sosialismissa uudestisyntyneiden kristillisten aatteiden edustajat ovat juutalaisia. 

Idässä kiinalaiset ovat esimerkillisen eettinen kansa (vastakohtana esteettis-sankarillisille japanilaisille ja uskonnollis-spekulatiivisille intialaisille) - lännessä juutalaiset. Jumala oli muinaisten juutalaisten valtionpäämies, heidän siveyslakinsa kansalaisten lakikirja, synti oli rikos.

Juutalaisuus on vuosituhansien ajan pysynyt uskollisena politiikan ja etiikan samastamisen teokraattiselle idealle: Kristinusko ja sosialismi ovat molemmat yrityksiä pystyttää Jumalan valtakunta. Kaksi tuhatta vuotta sitten alkukristityt, eivät farisealaiset tai saddukealaiset, olivat Mooseksen perinteen perillisiä ja uudistajia; tänään heitä eivät ole enempää sionistit kuin kristityt, vaan juutalaiset sosialistijohtajat: sillä myös he haluavat suuressa itsekieltäymyksessään pyyhkiä pois kapitalismin perisynnin, vapahtaa ihmiset vääryydestä, väkivallasta ja orjuudesta ja muuttaa synnistä päästetty maailma maanpäälliseksi paratiisiksi.

Näille nykyajan juutalaisille profeetoille, jotka valmistavat uutta maailmankautta, on eettisyys kaikessa ensisijaista: politiikassa, uskonnossa, filosofiassa, taiteessa. Mooseksesta Weiningeriin on etiikka ollut juutalaisen filosofian pääongelma. Tässä eettisessä perusasennoitumisessa maailmaan on yksi juutalaisen kansan ainutlaatuisen suuruuden juurista - samalla kuitenkin vaara, että juutalaiset, jotka menettävät uskonsa etiikkaan, sortuvat kyynisiksi egoisteiksi: kun taas ihmisille, joiden henkinen ominaislaatu on toisenlainen, myös heidän menetettyään eettisen viretilansa jää vielä koko joukko ritarillisia arvoja ja ennakkoluuloja (kunnian mies, gentlemanni, kavaljeeri jne.), jotka suojaavat heitä syöksymästä arvokaaokseen.

Mikä pääasiallisesti erottaa juutalaiset keskimääräisistä kaupunkilaisista on heidän sisäsiittoisuutensa. Voimakas luonne yhdistyneenä terävään älyyn määrää huomattavimmat juutalaiset kaupungistuneen ihmiskunnan johtajiksi, sekä vääriksi että aidoiksi henkisen aristokratian edustajiksi, niin kapitalismin kuin vallankumouksen esitaistelijoiksi.

Toinen osa

Aatelin kriisi

6. Hengen valta miekan vallan sijasta

Demokraattinen aikakautemme on surkea välinäytös kahden suuren aristokraattisen kauden, feodaalisen miekan aristokratian ja sosiaalisen hengen aristokratian, välissä. Feodaaliaristokratia on alennustilassa, hengen aristokratia on vasta syntymässä. Tämä väliaika kutsuu itseään demokraattiseksi, vaikka sitä todellisuudessa hallitsee rahan vale-aristokratia.

Keskiajalla maalaisritari hallitsi kaupunkilaisia, pakanallinen mentaliteetti kristillistä, veriaateli aivoaatelia. Ritarin ylemmyys kaupunkilaiseen nähden perustui hyvään fysiikkaan ja luonteenlujuuteen, voimaan ja rohkeuteen. Kaksi keksintöä kukistivat keskiajan ja aloittivat uuden ajan: ruudin keksiminen merkitsi ritariherruuden loppua, kirjapainotaidon keksiminen hengen herruuden alkua. Ruumiillinen kunto ja rohkeus menettivät  ratkaisevan merkityksensä taistelussa olemassaolosta, kun kentälle tuotiin tuliaseet: henkisistä kyvyistä tuli ratkaiseva ase taistelussa vallasta ja vapaudesta. 

Kirjapainotaito antoi henkiselle vallalle aseen, jonka kantama on rajaton; se tempasi kirjoittajat lukevan yleisön keskipisteeksi ja näin  nosti kirjailijan massojen henkiseksi johtajaksi. Gutenberg antoi kynälle vallan, jonka Schwarz oli ottanut miekalta. Painomusteen avulla Luther valloitti suuremman valtakunnan kuin kukaan saksalainen keisari.

Valistuneen itsevaltiuden aikana hallitsijat ja valtiomiehet tarkkaan kuuntelivat ajattelijoita. Tuon ajan kirjailijoista muodostui Euroopaan yhdenlainen henkinen aristokratia. Yksinvallan voitto feodalismista merkitsi kaupungin ensimmäistä voittoa maaseudusta ja samalla ensimmäistä etappia hengen aatelin voittokulussa, miekan aatelin kaatamisessa. Keskiajan maaseudun diktatuurin ja kaupungin alistamisen sijaan astuivat uuden ajan kaupungin diktatuuri ja maaseudun alistaminen.

Ranskan vallankumous, joka lopetti veriaatelin etuoikeudet, aloitti hengen vapautumisen toisen vaiheen. Demokratia lepää sen optimistisen oletuksen varassa, että kansan enemmistö osaisi tunnistaa ja valita itselleen henkisen aatelin. Nyt olemme uuden ajan kolmannen vaiheen, sosialismin, kynnyksellä. Myös sosialismi, vallankumouksellisten kirjailijoiden muodostaman aristokratian johtamana, tukeutuu kaupunkilaisiin teollisuustyöläisiin.

Veriaatelin vaikutusvalta vähenee, henkisen aatelin vaikutusvalta kasvaa. Tämä kehitys, ja sen mukana nykyaikaisen politiikan sekasorto, päättyy vasta sitten, kun henkinen aristokratia riistää itselleen yhteiskunnallisen vallan välineet, ruudin, kullan, painomusteen, ja käyttää niitä yleisen hyvän edistämiseen. Ratkaiseva etappi matkalla tähän päämäärään on venäläinen bolsevismi, missä pieni joukko kommunistisia henkisen aristokratian edustajia hallitsee maata ja asioista hyvin perillä olevana  rikkoo välinsä rahavaltaisen demokratiailveilyn edustajiin, jotka nykyään hallitsevat koko muuta maailmaa.

Kapitalismin ja kommunismin välinen taistelu voitetun veriaatelin perinnöstä on voittoisan aivoaatelin veljessotaa, taistelua individualistisen ja sosialistisen, egoistisen ja altruistisen, pakanallisen ja kristillisen hengen välillä. Molempien puolten yleisesikunnat värväävät jäseniä Euroopan henkisestä johtajarodusta: juutalaisista. Kapitalismi ja kommunismi ovat molemmat rationalistisia, molemmat mekanistisia, molemmat abstrakteja, molemmat urbaaneja. Miekka-aateli on lopullisesti poissa pelistä. Hengen vaikutus, hengen valta, usko henkeen, henkeen asetetut toiveet kasvavat: ja niiden myötä uusi aateli.

7. Aatelin mailleenmeno

Uudella ajalla hovi-ilmapiiri myrkytti veriaatelin ja kapitalismi henkisen aatelin. Ritariajan päättymisestä lähtien on Manner-Euroopan ylin aateli, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, ollut etenevän rappion tilassa. Kaupungistumisensa myötä se on menettänyt ruumiillisen ja sielullisen paremmuutensa.

Feodaaliajalla oli veriaateli kutsuttu puolustamaan maataan vihollisen hyökkäyksiltä ja hallitsijan mielivallalta. Aatelismies oli vapaa ja itsetietoinen alempiensa, vertaistensa, ylempiensä edessä; hän oli kuningas omalla maallaan, ja hän saattoi ritarillisten periaatteiden mukaisesti vapaasti levittää auki koko persoonallisuutensa.

Yksinvaltius muutti tilanteen: oppositioon asettunut aateli, joka vapaana, ylpeänä ja urheana yritti pitää kiinni historiallisista oikeuksistaan, tuhottiin, sikäli kuin se oli mahdollista; jäljelle jääneet vietiin hoviin ja pakotettiin siellä loisteliaaseen orjuuteen. Tämä hoviaateli oli epävapaata, se oli hallitsijan ja tämän hovipuolueen mielialojen vaihtelusta riippuvainen; näin se väkisin menetti parhaat ominaisuutensa: luonteenlujuuden, vapaudenkaipuun, ylpeyden, johtajuuden. Murtaakseen ranskalaisen aatelin luonteen ja samalla sen vastustuskyvyn houkutteli Ludwig XIV sen Versaillesiin; hänen aloittamansa työn loppuunvieminen jäi suuren vallankumouksen tehtäväksi: se vei aatelilta, joka oli luopunut oikeuksistaan ja lopullisesti menettänyt ne, sen jäljelle jääneet etuudet. Vain niissä Euroopan maissa, joissa aateli uskollisena ritarilliselle kutsumukselleen pysyi kansallisen, monarkisen itsevaltiuden  ja vieraan vallan vastaisen opposition johtajana ja esitaistelijana, säilyi aatelinen johtajatyyppi: Englannissa, Unkarissa, Puolassa, Italiassa.

Siitä lähtien kun eurooppalainen kulttuuri muuttui ritarillis-maalaisesta porvarillis-kaupunkilaiseksi on veriaateli henkis-kulttuurisessa suhteessa jäänyt jälkeen porvaristosta. Sota, politiikka ja tilusten hallinnointi vaativat veriaatelilta niin paljon, että sen henkiset kyvyt surkastuivat ja se joutui luopumaan monista henkisistä harrastuksistaan.

Uudella ajalla tapahtunutta aatelin mailleenmenoa jouduttivat historiallisten syiden lisäksi myös fysiologiset syyt. Kovan, keskiaikaisen sotapalvelun sijalle tarjosi uusi aika aatelille enimmäkseen vain joutilasta hyvinvointia; kaikkein uhatuimmasta säädystä aateli vähitellen muuttui periytyvän omaisuutensa kautta kaikkein turvatuimmaksi; tämän lisäksi tulivat vielä liioitellun sisäsiitoksen rappeuttavat vaikutukset, joilta englantilainen aateli välttyi usein sekaantumalla porvareihin. Näiden seikkojen yhteisvaikutuksesta entinen aatelin fyysinen, psyykkinen ja henkinen tyyppi rappeutui.

Aivoaateli ei voinut vapauttaa veriaatelia, koska myös se oli kriisissä ja joutumassa rappiolle. Demokratia syntyi neuvottomuudesta: ei siksi, että ihmiset eivät olisi halunneet mitään aatelia, vaan siksi, että he eivät löytäneet sellaista. Heti kun uusi, aito aateli perustaa itsensä, häviää demokratia aivan itsestään. Koska Englannilla on aitoa aatelia, jäi se, demokraattisesta valtiomuodostaan huolimatta, aristokraattiseksi.  

Saksan akateeminen aivoaateli, joka vielä sata vuotta aikaisemmin oli yksinvallan ja feodalismin vastaisen opposition johtaja, nykyaikaisten ja vapaamielisten aatteiden esitaistelija, on nyt vajonnut pääasialliseksi taantumuksen tukijaksi, pääasialliseksi henkisten ja poliittisten uudistusten vastustajaksi. Tämä Saksan henkinen vale-aateli oli sodassa militarismin asiamies, vallankumouksessa kapitalismin puolustaja. Sen otsikkosanat: nationalismi, militarismi, antisemitismi, alkoholismi ovat samalla tunnussanoja taistelussa henkeä vastaan. Vastuullisimman tehtävänsä, feodaaliaatelin vapauttamisen tehtävistään ja henkisen aatelin valmistamisen, on akateeminen älymystö käsittänyt väärin, kieltänyt, pettänyt.

Myös sanomalehti-älymystö on ollut uskoton johtajan tehtävälleen. Niiden, jotka oli kutsuttu massojen henkisiksi johtajiksi ja opettajiksi täydentämään ja parantelemaan sitä, minkä takapajuinen koulujärjestelmä oli lyönyt laimin ja rikkonut - niiden valtava enemmistö alensi itsensä pääoman orjiksi, poliittisen ja taiteellisen maun pilaajiksi. Heidän luonteensa murtui, kun heidät pakotettiin edustamaan ja puolustamaan vieraita vakaumuksia omien vakaumustensa sijasta - ylenmääräinen tuotteliaisuus, mihin heidän ammattinsa heidät pakottaa, latisti heidän henkensä.

Kuten antiikin reetori, samoin on nykyajan journalisti valtiokoneiston keskuksessa: hän liikuttelee äänestäjiä, äänestäjät kansanedustajia, kansanedustajat ministereitä. Näin journalistille lankeaa korkein vastuu kaikesta, mitä politiikassa tapahtuu: ja kuitenkin hän, tyypillisenä urbaanin luonteettomuuden edustajana, enimmäkseen tuntee itsensä täysin vapaaksi kaikista velvollisuuksista ja kaikesta vastuusta.

Koulu ja lehdistö ovat ne kaksi pistettä, joista maailma antaisi verettömästi, ilman väkivaltaa uudistaa ja jalostaa itseään. Koulu ravitsee tai myrkyttää lapsen sielun; lehdistö ravitsee tai myrkyttää aikuisen sielun. Koulu ja lehdistö ovat tänään molemmat hengettömän älymystön käsissä: niiden saattaminen takaisin hengen käsiin olisi kaiken ihanteellisen politiikan, jokaisen ihanteellisen vallankumouksen korkein tehtävä.

Euroopan hallitsijadynastiat on rappeuttanut sisäsiitos; rahavallan dynastiat helppo elämä. Veriaateli rappeutui, koska siitä tuli monarkian palvelija; henkinen aateli rappeutui, koska siitä tuli kapitalismin palvelija. Molemmat aristokratiat olivat unohtaneet, että jokaiseen etuoikeuteen, jokaiseen kunnianosoitukseen ja erityisasemaan liittyy myös vastuu. Ne ovat unohtaneet kaiken todellisen aatelin tunnuslauseen "Noblesse oblige!" Aateluus velvoittaa! Ne halusivat nauttia etuoikeutetun asemansa suomista hedelmistä huolehtimatta velvollisuuksistaan; tunsivat itsensä herroiksi ja päälliköiksi, eivät muiden johtajiksi ja esikuviksi. Sen sijaan, että olisivat osoittaneet kansalle uusia päämääriä, tasoittaneet uusia teitä, antoivat he hallitsijoiden ja kapitalistien väärinkäyttää heitä työkaluinaan omien etujensa ajamiseen. Helposta elämästä, kunniaviroista ja rahasta he myivät sielunsa, verensä, aivonsa.

Entinen veriaateli ja entinen aivoaateli eivät voi vaatia, että niitä edelleen pidettäisiin aristokratioina; sillä niiltä puuttuvat kaikki aidon aatelin tunnusmerkit: luonne, vapaus, vastuu. Langat, jotka sitoivat ne kansoihinsa, ne ovat katkaisseet: toisaalta sääty-ylpeydestä, toisaalta sivistysylpeydestä.

Historiallisen Nemesiksen merkityksessä suuri vedenpaisumus, joka on lähtöisin Venäjältä, joko verisesti tai verettömästi puhdistaa maailman vallananastajista, jotka haluavat pitää erityisasemansa, vaikka kaikki edellytykset sille ovat jo aikaa sitten menneet.

8. Rahavalta

Ei ole ihme, että veriaatelin ja henkisen aatelin ollessa alennustilassaan eräs kolmas ihmisluokka tilapäisesti pääsi valtaan, nimittäin plutokratia. Valtiomuoto, joka syrjäytti feodalismin ja yksinvallan, oli demokraattinen. Nykyään demokratia on pelkkä rahavallan julkisivu. Koska kansat eivät sietäisi alastonta rahavaltaa, niille annetaan nimellinen valta, kun todellinen valta on plutokraattien käsissä. Tasavaltalaisissa kuten myös yksinvaltaisissa demokratioissa valtiomiehet ovat marionetteja, joiden lankoja kapitalistit vetelevät: nämä sanelevat politiikan suuntaviivat; he hallitsevat äänestäjiä ostamalla yleisen mielipiteen ja he hallitsevat, yhteiskunnallisilla suhteillaan ja liikesuhteillaan, ministereitä.

Feodaalisen yhteiskuntarakenteen sijaan on astunut plutokraattinen: enää syntyperä ei määrää ihmisen yhteiskunnallista asemaa, vaan tulot. Tämän päivän plutokratia on mahtavampi kuin eilispäivän aristokratia: sillä sen yläpuolella on vain valtio, joka on sen työkalu ja rikostoveri.

Kun vielä oli todellista veriaatelia, oli syntyperäaristokratian järjestelmä oikeudenmukaisempi kuin nykyään raha-aristokratian järjestelmä: sillä siihen aikaan oli hallitsevalla kastilla vastuuntuntoa, kulttuuria, perinteitä, kun taas nykyisellä vallassaolevalla luokalla ei ole mitään vastuuntuntoa, ei mitään kulttuuria eikä perinteitä. Yksittäiset poikkeukset eivät muuta asiassa mitään.

Kun feodalismin maailmankatsomus oli sankarillis-uskonnollinen, ei plutokraattinen yhteiskunta tunne mitään korkeampia arvoja kuin rahan ja hyvinvoinnin: ihmisen merkitys arvioidaan sen mukaan, mitä hän omistaa, ei sen mukaan, mitä hän on. Kuitenkin muodostavat myös plutokratian johtajat tietyssä mielessä aristokratian, valioluokan: sillä suuren omaisuuden hankkimiseen tarvitaan joukko hyviä ominaisuuksia: tarmokkuutta, harkintakykyä, älyä, maltillisuutta, neuvokkuutta, aloitekykyä, rohkeutta, suurpiirteisyyttä. Näistä edullisista ominaisuuksista tunnistaa menestyksekkäät suuryrittäjät, nykyaikaiset valloittajaluonteet, joiden ylivoimainen hengen- ja tahdonvoima tuo heille voiton vähempiarvoisten kilpailijoiden massasta.

Tämä plutokraattien ylemmyys toki tarkoittaa vain heidän ylemmyyttään verrattuna muihin pelkästään  ansaitsemistarkoituksessa työskenteleviin - se katoaa heti, kun noita huomattavia rahantekijöitä verrataan huomattaviin ihanteellisten ammattien harjoittajiin. On siis aivan oikein, että ahkera teollisuusmies tai kauppias pääsee aineellisesti ja yhteiskunnallisesti korkeammalle kuin hänen vähemmän ahkerat kollegansa - mutta on väärin että hänen yhteiskunnallinen valtansa ja merkityksensä on suurempi kuin jonkun taiteilijan, oppineen, poliitikon, kirjailijan, opettajan, tuomarin, lääkärin, joka omassa ammatissaan on yhtä pätevä kuin rahantekijä omassaan mutta joka kuitenkin työssään pyrkii tätä ihanteellisempiin ja yhteiskunnallisesti arvokkaampiin päämääriin: että siis nykyinen yhteiskuntajärjestelmä asettaa egoistis-materialistisen luonteenlaadun ihmisystävällis-ihanteellisen edelle. Tässä egoistisen ja materialistisen ahkeruuden suosimisessa altruistisen ja idealistisen ahkeruuden kustannuksella on kapitalistisen yhteiskuntarakenteen perusvika; kun todelliset hengen ja sydämen aristokraatit: viisaat ja hyväntahtoiset, elävät köyhyydessä ja voimattomina, anastavat egoistiset vallasihmiset ne johtoasemat, joihin edellisillä on kutsumus. 

Niinpä plutokratia on energiaopillisessa ja intellektuaalisessa suhteessa aristokratiaa - eettisessä ja henkisessä suhteessa vale-aristokratiaa; rahantekijäluokan sisällä aristokratiaa - ihanteellisempiin ammatteihin nähden vale-aristokratiaa. Kuten veren aristokratia ja hengen aristokratia, samoin on nykyään myös rahan aristokratia rappeutumisvaiheessa. Noiden suurten yrittäjien, jotka puutteen ja työn terästämä tahto oli nostanut aivan tyhjästä valtaan, lapset ja lastenlapset nyt enimmäkseen veltostuvat toimettomuudessa ja yltäkylläisyydessä. Vain harvoin isien tarmokkuus periytyy tai sublimoituu henkiseksi ja ihanteelliseksi luomiseksi. Plutokraattisuvuilta puuttuu tuo perinne ja maailmankatsomus, tuo vanhoillis-maalainen henki, joka aikaisemmin oli suojannut aatelissukuja yli vuosisatojen. Heikot jäljittelijät perivät isiensä vallan, ilman sitä tahtoa ja ymmärrystä, joiden avulla se kerran ahnaasti hankittiin. Valta ja ahkeruus joutuvat ristiriitaan: ja näin kovertavat kapitalismin sisäisemmän oikeutuksen. Historiallinen kehitys on kiihdyttänyt tätä luonnollista rappeutumista. Sodan aiheuttaman korkeasuhdanteen synnyttämä uusi keinottelija-plutokratia alkoi tuhota ja tukahduttaa vanhaa yrittäjä-plutokratiaa. Kun ensin yrittäjien rikastumisen myötä koko kansan hyvinvointi oli lisääntynyt, alkoi se keinottelijoiden aikakaudella vähetä. Yrittäjät ovat talouden johtajia - keinottelijat sen parasiitteja: Yrittäjyys on produktiivista, keinottelu epäproduktiivista kapitalismia.   

Nykyinen korkeasuhdanne helpottaa häikäilemättömien, estottomien ja tunnottomien ihmisten rahantekoa. Keinotteluvoittoihin ei tarvita erityisen voimakasta tahtoa tai suurta ymmärrystä, lähinnä tarvitaan vain häikäilemättömyyttä ja onnea. Niinpä nykyaikainen keinottelija-plutokratia edustaakin pikemmin ala-arvoisten luonteiden valtaa, "kakistokratiaa", kuin tarmokkuuden aristokratiaa. Sitä mukaa kuin raja yrittäjyyden ja keinottelun välillä hämärtyy, tullaan kapitalismi tuomitsemaan henkisellä forumilla; näin se joutuu myös julkisuudessa huonoon valoon ja se revitään alas.

Mikään aristokratia ei voi pitkään puolustaa itseään, jos sillä ei ole moraalista auktoriteettia. Heti kun hallitseva luokka lakkaa olemasta eettisten ja esteettisten arvojen symboli, tulee se vääjäämättä tuhoutumaan. Plutokratialla on, verrattuna muihin aristokratioihin, vain vähän esteettisiä arvoja. Se täyttää aristokratian poliittisen tehtävän tarjoamatta aatelin kulttuuriarvoja. Rikkaus on siedettävää ainoastaan kauneuden kaavussa, se on oikeutettua ainoastaan esteettisen kulttuurin kantajana. Kuitenkin kääriytyy uusi plutokratia ikävään mauttomuuteen ja tungettelevaan rumuuteen: sen rikkaudesta tulee hedelmätöntä ja tympäisevää. Eurooppalainen plutokratia - toisin kuin amerikkalainen - lyö laimin eettistä kutsumustaan yhtä pahasti kuin esteettistä; suuren tyylin yhteiskunnalliset hyväntekijät ovat yhtä harvassa kuin mesenaatit. Sen sijaan, että näkisivät elämänsä tarkoituksen yhteiskunnallisessa kapitalismissa, pirstotun kansallisomaisuuden kokoamisessa luovan ihmisyyden suurenmoisiksi aikaansaannoksiksi - tuntee plutokraattien musertava, vastuuton enemmistö itsensä oikeutetuksi perustamaan hulppean elämänsä massojen kurjuudelle. Sen sijaan, että olisivat ihmiskunnan luottamusmiehiä, ovat he riistäjiä, sen sijaan, että olisivat johtajia, ovat he harhaanjohtajia. Tämän esteettisen ja eettisen kulttuurin puutteen vuoksi vetää plutokratia päälleen yleisen mielipiteen ja kansan henkisten johtajien vihan ja halveksunnan: koska se ei ymmärtänyt tulla aateliksi, täytyy sen tuhoutua. Venäjän vallankumous tarkoittaa plutokratian historian lopun alkua. Vaikka Lenin kärsisi tappion, tulee hänen varjonsa hallitsemaan kahdettakymmenettä vuosisataa samoin kuin Ranskan vallankumous epäonnistumisestaan huolimatta on määrännyt yhdeksännentoista vuosisadan kehityksen: milloinkaan eivät Manner-Euroopan feodaaliherrat ja yksinvaltiaat olisi vapaaehtoisesti luopuneet vallastaan - elleivät olisi pelänneet uutta jakobiini-terroria, joka lopetti ranskalaisen aatelin ja kuninkuuden. Siksi bolsevistisen terrorin Damokleen miekka onnistuu nopeammin pehmittämään plutokraattien sydämet ja tekemään ne vastaanottavaisiksi yhteiskunnallisille haasteille, paljon nopeammin kuin Kristuksen evankeliumi koskaan kahden vuosituhannen aikana on tässä tehtävässä onnistunut.   

9. Veriaateli ja tulevaisuuden aateli

Aateluus perustuu ruumiilliseen, sielulliseen, henkiseen kauneuteen; kauneus täydelliseen harmoniaan ja lisääntyneeseen elinvoimaan: Joka näissä ominaisuuksissa on ympäristöään ylempänä, on aristokraatti. Vanha aristokraattinen tyyppi on kuolemassa sukupuuttoon; uutta ei vielä ole perustettu. Tässä meidän väliajassamme ei juuri ole suuria persoonallisuuksia: ei kauniita ihmisiä; ei jaloja ihmisiä; ei viisaita ihmisiä. Kuitenkin uponneen vanhan aatelin jäljittelijät anastavat itselleen menneen aristokratian kuolleet muodot ja täyttävät ne viheliäisen porvarillisuutensa sisällöillä. Muinaisen aatelin voimakkaan elämän täyteläisyyttä tavataan kyllä nykyisillä nousukkailla: mutta heiltä puuttuvat sen muodot, sen ylevyys, sen kauneus.

Kuitenkaan ei aikamme tarvitse epäillä aatelin ideaa, eikä sitä, että tulevaisuudessa meillä vielä on jonkinlainen aateli. Jos ihmiskunta haluaa edistyä, se tarvitsee johtajia, opettajia, tiennäyttäjiä; täyttymyksiä sille, millaisiksi kaikki muutkin haluaisivat tulla; airuita heidän itsensä tulevalle korottamiselle korkeampiin sfääreihin. Ilman aatelia ei ole mitään kehitystä. Ihmisten onnellisuuteen tähtäävä politiikka voi olla demokraattista - kehitykseen uskovan politiikan täytyy olla aristokraattista. Jos halutaan nousta ylös, jos halutaan rientää eteenpäin, tarvitaan päämääriä; jos halutaan saavuttaa päämääriä, tarvitaan ihmisiä, jotka asettavat niitä ja jotka johtavat meidät niihin: tarvitaan aristokraatteja. Aristokraatti johtajana on poliittinen käsite; aatelinen esikuvana on esteettinen ihanne. Korkein vaatimus on, että aristokratia on yhtä kuin aateli, johtaja yhtä kuin esikuva: että täydelliset ihmiset ovat johtajia.

Eurooppalaisesta kvantiteetti-ihmisyydestä, joka uskoo vain lukumäärään, massoihin, erottuu kaksi laaturotua: veriaateli ja juutalaiset. Erillään toisistaan pitävät molemmat kiinni uskosta korkeampaan kutsumukseensa, parempaan vereensä, ihmisten välisiin tasoeroihin. Näissä kahdessa erilaisessa etuoikeutetussa rodussa on Euroopan tulevan aatelin ydin: feodaalisessa veriaatelissa, sikäli kuin se ole antanut hovin turmella itseään, ja juutalaisessa aivoaatelissa, sikäli kuin se ei ole antanut pääoman turmella itseään. Paremman tulevaisuuden takuumiehiksi jää pieni jäännös siveellisesti korkeatasoisesta  maalaisaatelista ja pieni vallankumouksellisen älymystön taisteluryhmä. Tässä alemmasta maalaisaatelista polveutuvan Leninin ja juutalaisen oppineen, Trotzkin, välinen toveruus kasvaa symboliksi: tässä kumoutuu luonteen ja hengen, junkkerin ja oppineen, maalaisen ja kaupunkilaisen, pakanallisen ja kristillisen ihmisen välinen vastakkaisuus luovaksi vallankumouksellisen aristokratian synteesiksi.

Yksi askel eteenpäin henkisyydessä riittäisi saamaan ihmisen vapautuksen palvelukseen ne parhaat veriaatelin osat, jotka ovat maaseudulla varjelleet fyysistä ja moraalista terveyttään hovi-ilman turmelevilta vaikutuksilta. Tälle kannalle on heidät jo ennalta määrännyt heidän perinteinen rohkeutensa, heidän porvallisuudenvastainen ja kapitalisminvastainen luonteenlaatunsa, heidän vastuuntuntonsa, aineellisten etujen halveksuntansa ja stoalaisen tahdon kasvattaminen, heidän juridinen loukkaamattomuutensa ja heidän idealisminsa. Ohjattuina henkisempiin ja vapaampiin väyliin saattaisi tuo aatelin valtava energia, joka tähän asti on tukenut taantumusta, päästä uuteen kukoistukseen ja tuottaa johtajaluonteita, joissa taipumaton tahto yhdistyy suuren sielun epäitsekkyyteen. Sen sijaan, että he porvariston (jota he sisimmässään vieroksuvat) korkeampina edustajina palvelevat kapitalismin etuja, he voisivat nyt astua nuortuneen henkisen aatelin edustajien kanssa samaan riviin vapauttamaan ja jalostamaan ihmiskuntaa.  

Politiikka on kautta vuosisatojen ollut Euroopassa aatelin etuoikeus. Ylin aateli muodosti kansainvälisen poliittisen kastin, joka joukostaan kasvatti poliittiset lahjakkuudet. Monen sukupolven ajan on eurooppalainen veriaateli elänyt poliittisessa ilmapiirissä, josta porvaristo tarkoituksellisesti on pidetty kaukana. Suurtiloillaan aateli oppi hallitsemisen taidon, ihmisten käsittelyn - korkeimmissa valtion viroissa kotimaassa ja ulkomailla se oppi taidon käsitellä kansoja. Politiikka on taidetta, ei tiedettä; sen painopiste on pikemmin vaistossa kuin ymmärryksessä, pikemmin tiedottomassa kuin tietoisessa. Poliittinen lahjakkuus voidaan herättää, ja sitä voidaan kehittää, mutta sitä ei voi lukemalla oppia. Nero on poikkeus kaikista säännöistä; mutta poliittisia lahjakkuuksia on aatelilla enemmän kuin porvaristolla. Tietojen hankintaan riittää yksi elämä; vaistojen kasvattamiseen tarvitaan usean sukupolven yhteisvaikutusta. Tieteissä ja kaunotaiteissa porvaristo on aatelistoa etevämpää; politiikassa suhde on päinvastainen. Siksi myös Euroopan demokratiat usein uskovat ulkopolitiikkansa ylimmän aatelistonsa jälkeläisten hoidettavaksi; sillä valtion etu on, että poliittisen lahjakkuuden perintö, jota aatelisto vuosisatojen saatossa on kerännyt varastoihinsa, saadaan hyödyttämään myös suurta yleisöä. Ylhäisaatelin poliittiset kyvyt eivät vähiten johdu sen vahvasta verensekoituksesta; sillä tämä kansallinen rotusekoitus monin tavoin laajentaa sen horisonttia ja neutraloi samanaikaisen säädyllisen sisäsiitoksen pahat seuraukset. Suuressa alempiarvoisten aristokraattien enemmistössä rotusekoituksen haitat yhdistyvät sisäsiitoksen haittoihin: luonteettomuus henkiseen köyhyteen; kun taas nykyajan ylhäisaatelin harvoissa huippuyksilöissä molempien edut, vahva luonne ja henkisyys, yhdistyvät. 

Nykypäivänä äärimmäisen oikeiston (konservatiivisen veriaatelin) ja äärimmäisen vasemmiston (vallankumouksellisen henkisen aatelin) välillä ammottaa valtava älyllinen tasoero, kun taas luonteen lujuudessa nämä näennäiset äärimmäisyydet tulevat hyvin lähelle toisiaan. Kaikki älyllinen ja tietoinen nimittäin on pelkkää pintaa - kaikki luonteeseen liittyvä, tiedoton, taas syvällä ihmisen persoonallisuudessa. On helpompi hankkia tietoa sekä muodostaa ja muutella mielipiteitään kuin muuttaa luonnettaan ja tahtonsa suuntaa.

Lenin ja Ludendorf ovat poliittisilta ihanteiltaan toistensa vihollisia; tahtotilansa puolesta veljeksiä. Jos Ludendorff olisi kasvanut venäläisten vallankumouksellisten ylioppilaiden ympäröimänä; jos hän, kuten Lenin, olisi varhaisnuoruudessaan menettänyt veljensä keisarillisen pyövelin käsiin, näkisimme hänet nyt todennäköisesti punaisen Venäjän terävimmässä kärjessä. Kun taas preussilaisessa kadettikoulussa kasvaneesta Leninistä ehkä olisi tullut oikea yli-Ludendorff. Mikä erottaa näitä kahta sukulaissielua, on heidän henkinen tasonsa. Leninin rajoittuneisuus vaikuttaa sankarillisen tietoiselta, Ludendorffin rajoittuneisuus naiivin tiedottomalta. Lenin ei ole ainoastaan johtaja - hän on myös hengen mies; niin sanoakseni henkistynyt Ludendorff.

Samanlainen rinnakkaisuus voidaan nähdä kahden muun äärivasemmiston ja äärioikeiston edustajan, Friedrich Adlerin ja Graf Arcon välillä. Molemmat murhasivat ihanteellisista syistä, molemmista tuli vakaumuksensa marttyyreja. Jos Adler olisi kasvanut saksalaisen veriaatelin militaristis-taantumuksellisessa ympäristössä ja Arco Itävallan henkisen aatelin sosialistis-vallankumouksellisessa ympäristössä, olisi Arcon ampuma luoti todennäköisesti osunut pääministeri Stürgkhiin ja Adlerin ampuma luoti pääministeri Eisneriin. Sillä myös he ovat veljeksiä, joita yhdistää yhteinen sankarillis-epäitsekäs luonne ja joita erottaa vain kasvatuksen luomat ennakkoluulot. Myös tässä ero on henkisellä tasolla (Adler on henkinen ihminen), ei luonteen puhtaudessa. Joka ylistää yhden luonnetta, ei saa väheksyä toisen luonnetta - kuten päivittäin tapahtuu molemmilla puolilla.

Missä on korkeamman potenssin elinvoimaa, siellä on tulevaisuutta. Talonpoikaisuuden kukinto, maa-aateli, on (sikäli kuin on pysynyt terveenä) koonnut ja varastoinut ylenpalttisesti elämänvoimaa tuhatvuotisessa symbioosissa elävän, elämää antavan luonnon kanssa. Jos nykyaikaisen kasvatuksen onnistuu sublimoida osakin tästä kohonneesta elämänvoimasta henkiselle alueelle, silloin saattaisi, ehkä, entisajan aateli antaa ratkaisevan panoksensa, kun luodaan tulevaisuuden aatelia.

10. Juutalaisuus ja tulevaisuuden aateli

Sekä korruptoituneen että rehellisen aivoaatelin kantavat voimat ovat juutalaisia, kapitalismissa, journalismissa ja kirjallisuudessa. (Seuraava koskee ensisijaisesti Keski- ja Itä-Eurooppaa.) Heidän henkinen ylemmyytensä määrää heidät tulevan aateliston päätekijöiksi. Katsaus juutalaisen kansan historiaan selittää sen etumatkan taistelussa ihmiskunnan johtajuudesta. Kaksi tuhatta vuotta sitten juutalaisuus oli uskonnollinen yhteisö, jonka keskiössä oli eräs Palestiinassa asunut heprealainen kansa ja joka koostui antiikin kulttuuripiirin kaikkien kansojen eettis-uskonnollisesti suuntautuneista yksilöistä. Jo silloin ensisijaisena yhteisenä yhdistävänä tekijänä oli uskonto, ei kansallisuus. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen kuluessa tähän uskonyhteyteen liittyi käännynnäisiä kaikista kansoista, viimeisenä mongolisten kasaarien, Etelä-Venäjän valtiaiden, kuningas, aateli ja kansa. Vasta tämän jälkeen juutalainen uskonnollinen yhteisö sulkeutui keinotekoiseksi, kaikki muut kansat ulkopuolelleen sulkevaksi kansakunnaksi.

Vainoilla, joita ei voi sanoin kuvailla, on kristillinen Eurooppa jo vuosituhannen yrittänyt hävittää juutalaisia. Tämän seurauksena kaikki heikkotahtoiset, häikäilemättömät, opportunistiset tai epäuskoiset juutalaiset antoivat kastaa itsensä säästyäkseen loputtomien vainojen aiheuttamilta kärsimyksiltä. Toisaalta näissä monella tapaa vaikeiksi tehdyissä oloissa tuhoutuivat kaikki sellaiset juutalaiset, jotka eivät olleet riittävän ovelia, älykkäitä ja kekseliäitä kestääkseen tätä ankarinta taistelua olemassaolosta. Niinpä näistä vainoista lopulta selvisi vain pieni uskon yhteisö sankarillisesti kestetyn, aatteen puolesta kärsityn marttyyriuden terästämänä, kaikista heikkotahtoisista ja hengettömistä aineksista puhdistettuna. Sen sijaan, että olisi tuhonnut juutalaisuuden, on Eurooppa tahtomattaan tuolla konstikkaalla valintamenettelyllään jalostanut sitä ja tehnyt siitä tulevaisuuden johtajakansan. Ei siis ole mikään ihme, että tästä kerran getto-vankeudesta karanneesta kansasta on kehittynyt Euroopan henkinen aateli. Näin on laupias kaitselmus vapauttamalla juutalaiset, Hengen armosta, lahjoittanut Euroopalle uuden aateliston juuri hetkellä, kun feodaaliaateli oli joutumassa rappiolle. Ensimmäinen tämän kehkeytymässä olevan tulevan aatelin edustaja oli vallankumouksellinen aatelisjuutalainen Lassalle, jossa niin suurenmoisesti komea ulkomuoto yhdistyi luonteen jalomielisuuteen ja terävään älyyn. Hän oli aristokraatti sanan korkeimmassa merkityksessä, synnynnäinen oman aikansa johtaja ja tiennäyttäjä.

Ei, juutalaisuus ei ole uusi aateli, vaan juutalaisuus on kohtu, josta Euroopan uusi, henkinen aateli syntyy, ydin, jonka ympärille uusi, henkinen aateli ryhmittyy. On muodostumassa henkinen, urbaani herrarotu. Se koostuu henkevistä ja hienohermoisista, oikeudenmukaisista ja vakaumukselleen uskollisista idealisteista, jotka ovat yhtä urheita kuin feodaaliaateli oli parhaina päivinään ja jotka iloiten ottavat päälleen kuoleman ja vainon, vihan ja halveksunnan, tehdäkseen ihmiskunnasta siveellisempää, henkisempää, onnellisempaa.

Nämä Itä- ja Keski-Euroopan vallankumouksen juutalaiset sankarit ja marttyyrit eivät rohkeudessa, kestävyydessä ja idealismissa jää yhtään jälkeen maailmansodan ei-juutalaisista sankareista - ja hengenlahjoiltaan he ovat monessa suhteessa näiden yläpuolella. Olemukseltaan nämä miehet ja naiset, jotka yrittävät vapauttaa ja uudistaa ihmiskuntaa, ovat erikoinen synteesi uskonnollisista ja poliittisista elementeistä: sankarillisesta marttyyriudesta ja henkevästä propagandasta, vallankumouksellisesta tarmosta ja yhteiskunnallisesta rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja säälistä. Nämä heidän luonteenpiirteensä, jotka kerran saivat heidät luomaan nykyään koko maailman kattavan kristillisen liikkeen, tekevät heistä nyt vastaavan sosialistisen liikkeen johtajia. 

Näillä molemmilla vapautusyrityksillä, joilla on henkis-siveellinen alkuperänsä, on juutalaisuus rikastuttanut perinnöttömiä eurooppalaisia massoja enemmän kuin mikään toinen kansa. Nykyajan juutalaisilla on prosentuaalisesti enemmän merkittäviä miehiä kuin millään muulla kansalla. Tuskin vuosisata vapauttamisensa jälkeen tämä pieni kansa on tuottanut nämä modernin tieteen, musiikin, filosofian ja politiikan huiput: Einteinin, Mahlerin, Bergsonin, Trotzkin. Huomattavasta asemastaan, johon juutalaiset ovat päässeet, he saavat kiittää vain henkistä ylemmyyttään, joka on auttanut heitä voittamaan tuon valtavan etuoikeutettujen, ilkeämielisten, kateellisten määrällisen ylivoiman kaikessa henkisessä kilvoituksessa. Nykyinen antisemitismi on yksi monista keskinkertaisuuksien tavoista reagoida heistä erottuvaan paremmuuteen; se on yksi uuden ajan ostrakismin muoto, jota käytetään kokonaista kansaa vastaan. Kansana juutalaiset käyvät ikuista määrän ja laadun välistä taistelua, alempiarvoisten ryhmien taistelua korkea-arvoisempia yksilöitä vastaan, vähempiarvoisten enemmistöjen taistelua korkea-arvoisempia vähemmistöjä vastaan.

Antisemitismin pääasialliset syyt ovat rajoittuneisuus ja kateus: uskonnollinen tai tieteellinen rajoittuneisuus; henkinen tai taloudellinen kateus. Koska juutalaisten alkuperä on kansainvälisessä  uskonnollisessa yhteisössä, ei missään paikallisessa rodussa, ovat he vahvimmin sekoittunut kansa; koska he ovat vuosituhannen ajan sulkeneet muut kansat ulkopuolelle, ovat he vahvimmin sisäsiittoinen kansa. Näin myös juutaisten, kuten ylhäisaateliston, valioyksilöissä tahdonvoima esiintyy yhdistyneenä terävään älyyn, kun taas toisessa osassa juutalaisia sisäsiitoksen haitat yhdistyvät rotusekoituksen haittoihin: luonteettomuus henkiseen rajoittuneisuuteen. Tässä ovat rinnakkain pyhä itsensä uhraaminen  ja ahdashenkisin itsekkyys, puhtain idealismi ja karkein materialismi. Myös tämä vahvistaa sääntöä: mitä sekoittuneempi kansa, sitä enemmän sen edustajat eroavat toisistaan, ja sitä mahdottomampaa on hahmottaa mitään yksikäsitteistä tyyppiä, joka edustaisi kyseistä kansaa kokonaisuudessaan.

Missä on paljon valoa, siellä on paljon varjoa. Nerokkaissa perheissä esiintyy mielenvikaisuutta ja rikollisuutta prosentuaalisesti enemmän kuin keskinkertaisissa. Sama pätee kansoista. Ei ainoastaan huomispäivän vallankumouksellinen henkinen aristokratia, vaan myös nykyinen plutokraattinen keinottelija-kakistokratia ymmärrettävästi värvää jäseniä juutalaisista: ja näin teroittaa antisemiittisen agitaattorin miekkaa.

Tuhatvuotinen orjuus on, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, vienyt juutalaisisilta vallasihmisen eleet. Jatkuva alistaminen estää persoonallisuuden avautumista: ja samalla vie erään tärkeän esteettisen aatelisihanteen elementin. Tästä puutteesta kärsii, fyysisesti ja psyykkisesti, suurin osa juutalaisista; tämä puute on pääasiallinen syy siihen, että eurooppalainen vaisto ei millään haluaisi tunnustaa juutalaisia aatelisroduksi. 

Alistamisen aiheuttama kauna antaa juutalaiselle suurta elinvoimaa, mutta vie häneltä paljon ylhäistä harmoniaa. Liioiteltu sisäsiitos, liittyen getto-menneisyyden liialliseen kaupunkilaisuuteen, on vahvistanut heissä monia piirteitä, jotka kertovat fyysisestä ja psyykkisestä rappeutumisesta. Mitä juutalaisen pää on voittanut, sen on hänen muu ruumiinsa menettänyt; mitä hänen aivonsa on voittanut, on hänen muu hermostonsa menettänyt.  

Juutaiset kärsivät jonkinlaisesta aivojen liikakasvusta, joka haittaa aateluuden edellyttämän harmonisen persoonallisuuden kehittymistä. Monien henkisesti korkeatasoisten juutalaisten ruumillinen ja hermostollinen heikkous aiheuttaa fyysisen rohkeuden puutetta (usein yhdistyneenä mitä korkeimpaan moraaliseen rohkeuteen) sekä epävarmuutta esiintymisessä: ominaisuuksia, jotka vielä nykyään näyttävät yhteensopimattomilta aatelismiehen ritarillisen ihanteen kanssa. Näin joutuu juutalainen henkinen herrakansa kärsimään orjuutetun ihmisen piirteistään, joilla historiallinen kehitys on sen leimannut: vielä tänä päivänä monien juutalaisten johtohahmojen ryhti ja eleet synnyttävät mielikuvan epävapaasta, alistetusta ihmisestä. Myös rappiolle joutuneet aristokraatit ovat usein eleissään aatelisempia kuin huomattavat juutalaiset. Nämä juutalaisuuden puutteet, jotka ovat historiallisen kehityksen tuotetta, myös tulevat katoamaan sen myötä. Juutalaisuuden maalaistaminen (sionismin päätarkoitus) yhdistettynä liikunnalliseen kasvatukseen, tulee vapauttamaan juutalaiset siitä, mitä vielä on jäljellä heidän getto-menneisyydestään. Että tämä on mahdollista, siitä todistaa Amerikan juutalaisten historia. Sitä todellista vapautta ja valtaa, minkä juutalaiset ovat itselleen taistelleet, tulee seuraamaan tietoisuus tästä, ja tätä tietoisuutta vähitellen myös vapaan ja mahtavan ihmisen ryhti ja eleet. Ei ainoastaan juutalaisuus tule muuttumaan läntisen aatelisihanteen suuntaan - myös läntinen aatelisihanne kokee muutoksen, ja tulee sitä puolitiehen vastaan. Tulevaisuuden rauhallisemmassa Euroopassa aateli tulee luopumaan sotaisesta luonteestaan ja vaihtamaan sen henkis-papilliseen. Pasifistinen ja sosialistinen länsimaailma ei enää tarvitse mitään herroja ja valtiaita - vain johtajia, kasvattajia ja esikuvia. Itämaisessa Euroopassa tulevaisuuden aristokraatti muistuttaa enemmän bramiinia ja mandariinia kuin ritaria.

Tulevaisuudennäkymä

Tulevaisuuden aatelinen ihminen ei ole feodaalinen, ei juutalainen, ei porvarillinen eikä proletaarinen: hän tulee olemaan synteettinen. Rodut ja luokat nykymerkityksessä katoavat, persoonallisuudet jäävät. Entisen feodaaliaatelin kehityskelpoisin osa pääsee uuteen kukoistukseen vasta, kun siihen sekoitetaan parhainta porvarisverta; tulevaisuuden aatelin juutalainen osa pääsee kunnolla avautumaan vasta, kun se liittoutuu ei-juutalaisten eurooppalaisten huippuyksilöiden kanssa. Tulevaisuuden valitut ihmiset saavat fyysisesti jalostetulta maalaisaatelilta täydellisen kehon ja eleet, henkisesti jalostetulta kaupunkiaatelilta henkistyneet kasvonpiirteet, sielukkaat silmät ja sirot kädet. 

Menneisyyden aateli rakentui määrälle: feodaaliaateli esi-isien määrälle, plutokraattinen aateli rahan määrälle. Tulevaisuuden aateli perustuu laatuun: peroonalliseen arvoon, persoonalliseen täydellisyyteen, täysin kehittyneeseen kehoon, sieluun, henkeen. Tänään, uuden aikakauden kynnyksellä, astuu entisen peritöaatelin sijaan satunnaisaateli; aatelisrotujen sijaan astuvat aateliset yksilöt: ihmiset, joiden satunnainen veren koostumus kohottaa heidät esikuvallisiksi tyypeiksi. Tästä satunnaisesta tämän päivän aatelista tulee nousemaan huomisen uusi kansainvälinen ja luokkarajat ylittävä aatelisrotu. Kaikki, jotka kauneutensa, voimansa, energisyytensä ja henkisen lahjakkuutensa puolesta erottautuvat muista, tulevat erotiikan salaisten vetovoimalakien mukaisesti tunnistamaan toisensa ja yhtymään. Kunhan ensin ne keinotekoiset esteet, jotka feodalismi ja kapitalismi ovat pystyttäneet ihmisten välille, ovat kaatuneet - silloin automaatisesti huomattavimmat miehet tulevat saamaan kauneimmat naiset ja loistavimmat naiset täydellisimmät miehet. Mitä täydellisempi mies on, fyysisesti, psyykkisesti, henkisesti - sitä enemmän on naisia, joista hän voi valita.Vain jaloimmat miehet voivat vapaasti avioitua jaloimpien naisten kanssa, ja päinvastoin - vähempiarvoisten on tyydyttävä vähempiarvoisiin. Tällöin tulee vähempiarvoisten eroottinen elämänmuoto olemaan vapaa rakkaus, ja valittujen: vapaa avioliitto. Tulevaisuuden rotuaateli ei siis synny mistään keinotekoisesta kastilaitoksesta, vaan eroottisen rodunjalostuksen jumalallisista laeista.  

Ihmisten luonnollinen arvojärjestys tulee keinotekoisen arvojärjestyksen, feodalismin ja kapitalismin, tilalle. Sosialismi, joka alkoi aatelin hävittämisellä, ihmisten tasapäistämisellä, tulee huipentumaan uuteen aateliin ja ihmisten erilaistumiseen. Tässä, yhteiskunnallisessa eugeniikassa, on sen korkein historiallinen tehtävä, jota se ei vielä tänään tunnusta: johtaa epäoikeudenmukaisesta eriarvoisuudesta tasarvoisuuden kautta oikeudenmukaiseen eriarvoisuuteen, vale-aristokratian raunioiden yli aitoon, uuteen aateliin.

  Tekniikan puolustus 1922

Motto: Etiikka on kulttuurimme sielu - tekniikka sen ruumis: mens sana in corpore sano

I Kadotettu paratiisi

1. Kulttuurin kirous

Kulttuuri on tehnyt Euroopasta kuritushuoneen ja sen asukkaiden enemmistöstä pakkotyöläisiä. Modernin kulttuuri-ihmisen elämä on kituliaampaa kuin minkään villieläimen: ainoat luontokappaleet, jotka ovat vieläkin säälittävämmässä asemassa kuin hän, ovat hänen kotieläimensä - koska niillä on vapautta vielä vähemmän kuin hänellä. Puhvelin elämä aarniometsässä, kondorin elämä Andeilla, haikalan elämä valtameressä on verrattomasti kauniimpaa, vapaampaa ja onnellisempaa kuin eurooppalaisen tehdastyöläisen elämä. Päivästä päivään, tunnista toiseen täytyy hänen, koneeseen kahlittuna, tehdä konemaista liikettä, jottei hän kuolisi nälkään.

Myös ihminen oli kerran aikojen alussa onnellinen olento: onnellinen eläin. Hän eli silloin vapaudessa, osana trooppista luontoa, joka tarjosi hänelle ravintoa ja lämpöä. Hänen elämänsä oli pelkkää viettien tyydytystä; hän nautti siitä, kunnes kuoli luonnollisen tai väkivaltaisen kuoleman. Hän oli vapaa; eli luonnossa - ei valtiossa; leikki - sen sijaan, että olisi tehnyt työtä: siksi hän oli kaunis ja onnellinen. Hänen elämänhalunsa ja iloisuutensa voittivat kaikki tilapäiset tuskat ja häntä uhanneet vaarat.

Vuosituhansien aikana ihminen on menettänyt tämän kallisarvoisen vapautensa. Eurooppalainen, joka pitää itseään sivilisaation huippuna, elää luonnottomissa, rumissa kaupungeissa luonnotonta, rumaa, epävapaata, epätervettä, epäorgaanista elämää. Sairaana, terveet vaistonsa menettäneenä hän hengittää synkkien huoneiden tunkkaista ilmaa; järjestynyt yhteiskunta, valtio, vie häneltä kaiken liikkumis- ja toimintavapauden ankaran ilmaston pakottaessa hänet elinikäiseen työhön. Sen vapauden, mikä hänellä kerran oli, hän on menettänyt: ja sen mukana onnensa.

2. Avautuminen ja vapaus

Kaiken maanpäällisen elämän päämääränä on avautuminen: kivilajit pyrkivät kiteytymään, kasvit kasvamaan ja kukkimaan, eläimet ja ihminen elämään täyttä elämää. Mielihyvällä, mitä ainoastaan ihmiset ja eläimet voivat tuntea, ei ole mitään omaa, vaan ainoastaan oireen arvo: eläin ei tyydytä viettejään tunteakseen mielihyvää - se vain tuntee mielihyvää tyydyttäessään viettejään.

Avautuminen tarkoittaa kasvamista yksilön sisäisten lakien mukaan: kasvaminen on vapautta. Kaikki ulkoinen paine ja pakko pyrkivät estämään tuota yksilön vapaata avautumista. Säännönmukaisessa maailmassa ei vapaus voi tarkoittaa muuta kuin riippuvuutta sisäisistä laeista; kun taas epävapaus tarkoittaa riippuvuutta ulkoisista olosuhteista. Kristallilla ei ole vapautta valita itselleen mielivaltaista avaruusmitannollista hahmoa: silmulla ei ole vapautta avautua miksi tahansa kukinnoksi: mutta kivilajien vapaus on siinä, että niistä tulee kristallia, silmujen vapaus siinä, että niistä tulee kukintoja. Epävapaa kivi jää amorfiseen muotoon tai kiteiseksi - epävapaa kukka kuihtuu. Molemmissa tapauksissa on ulkoinen pakko voimakkaampi kuin sisäinen voima. Inhimillinen vapaus tuottaa avautuneen ihmisen; inhimillinen epävapaus kitukasvuisen ihmisen.

Koska vapaa ihminen voi avautua, on hän kaunis ja onnellinen. Vapaa, avautunut ihminen on kaiken kehityksen päämäärä ja kaikkien inhimillisten arvojen mitta. Ihminen on kadottanut muinaisen vapautensa: tämä oli hänen syntiinlankeemuksensa. Näin hänestä on tullut onneton, epätäydellinen olento. Kaikki villieläimet ovat kauniita - kun taas useimmat ihmiset ovat rumia. On paljon enemmän täydellisiä tiikereitä, elefantteja, kotkia, kaloja, hyönteisiä kuin täydellisiä ihmisiä: sillä ihminen on, menetettyään vapautensa, kitulias ja rappeutunut.

Kertomus muinoin kadotetusta paratiisista julistaa totuutta, että ihminen on karkoitettu vapauden valtakunnasta eli joutilaisuudesta ja muusta luonnonmukaisesta elämästä, mitä vielä tänä päivänä elävät aarniometsän eläimet, joita lähimmäksi nykyihmisistä tulevat jotkut Etelämeren saarten asukkaat.  Kadotettu paratiisi tarkoittaa aikaa, jolloin ihminen eli eläimenä tropiikissa, missä ei vielä ollut kaupunkeja, ei valtioita eikä työtä.

3. Liikaväestö ja vaellus pohjoiseen.

On kaksi asiaa, jotka ovat ajaneet ihmisen paratiisistaan: liiallinen väestönkasvu ja vaeltaminen kylmemmille vyöhykkeille. Väestönkasvun myötä on ihminen menettänyt väljän tilan suoman vapauden: kaikkialla hän törmää muihin ihmisiin ja näiden pyrkimyksiin - näin hänestä tuli yhteiskunnan orja.

Vaellettuaan pohjoiseen ihminen on menettänyt ajan suoman vapauden: joutilaisuuden. Sillä raaka ilmasto pakottaa hänet vastentahtoiseen työhön, niukkaa elantoa vastaan: näin hänestä tuli pohjoisen luonnon orja. Kulttuuri on tuhonnut ne kolme kauneuden muotoa, jotka kirkastivat luonnonlasten elämän: vapaus, joutilaisuus, luonto; niiden tilalle on kulttuuri antanut valtion, työn ja kaupungin. Kulttuurieurooppalainen on etelän ja luonnon karkoittama.

4. Yhteiskunta ja ilmasto

Kulttuurieurooppalaisella on kaksi herraa: yhteiskunta ja ilmasto. Sosiaalinen epävapaus ja riippuvuus huipentuvat nykyaikaisessa suurkaupungissa, koska siellä liikaväestön aiheuttama tungos on pahimmillaan. Siellä ihmiset eivät elä ainoastaan vierekkäin vaan myös kerroksittain, toistensa päällä ja alla, tiileen muurattuina; yhteiskunnan valvontaelinten alituisen tarkkailun ja epäilyksen alaisina heidän täytyy kyselemättä noudattaa lukemattomia lakeja ja järjestyssääntöjä; jos he rikkovat näitä vastaan, heitä kidutetaan (pidetään vuosikausia vankeudessa) tai heidät murhataan (teloitetaan). - Vähemmän painostavaa kuin kaupungeissa on sosiaalinen epävapaus maaseudulla, vähiten painostavaa harvaan asutuilla alueilla kuten Länsi-Amerikassa, Grönlannissa, Mongoliassa ja Arabiassa. Siellä voi ihminen tilan puolesta vielä vapaasti avautua, joutumatta heti konfliktiin yhteiskunnan kanssa; siellä on vielä jotakin jäljellä sosiaalisesta vapaudesta.

Ilmastosta johtuva epävapaus on painostavinta Pohjolan kulttuurimaissa. Siellä ihmisen on muutaman kesäkuukauden aikana kiskottava vain niukasti auringonvaloa saavasta maaperästä ravintonsa koko vuodeksi ja samalla huolehdittava vaatetuksesta ja lämmitettävästä asumuksesta, jotka suojaavat häntä talven pakkaselta. Jos hän kieltäytyy tästä pakkotyöstä, hän kuolee nälkään tai paleltuu. Pohjoinen ilmasto näin pakottaa hänet tauottomaan, kuluttavaan, vaivalloiseen puurtamiseen. - Ihminen on vapaampi lauhkealla vyöhykkeellä, missä hänen tarvitsee palvella vain yhtä herraa, nälkää, kun aurinko pitää kurissa sen toisen, pakkasen. Vapain on ihminen tropiikissa, koska siellä hän voi syödä hedelmiä ja pähkinöitä myös tekemättä työtä. Vain siellä on vielä ilmastollista vapautta. 

Eurooppa on liikakansoitettu pohjoinen maailmankolkka: siksi eurooppalaisella on vähiten vapautta; hän on sekä yhteiskunnan että luonnon orja. Yhteiskunta ajaa uhrejaan luontoon ja luonto yhteiskuntaan: ihminen, joka pakenee kaupungista erämaahan etsiäkseen sieltä suojaa yhteiskunnalliselta ahdingolta, näkee siellä uhkana armottoman ilmaston, nälän ja pakkasen. Ihminen, joka pakenee luonnonvoimia kaupunkiin etsiäkseen turvaa muista ihmisistä, näkee siellä uhkana armottoman yhteiskunnan, joka riistää häntä ja tallaa hänet jalkoihinsa.

5. Ihmiskunnan vapautusyrityksiä

Maailmanhistoria koostuu erilaisista yrityksistä vapauttaa ihminen yhteiskunnan vankilasta ja pohjoisesta maanpakolaisuudesta. Neljä päätietä, joita pitkin ihminen on yrittänyt paluuta kadotettuun vapauden ja joutilaisuuden paratiisiin, ovat seuraavat:

I. Tie takaisin (maastamuutto): takaisin yksinäisyyteen ja aurinkoon. Tässä tarkoituksessa ovat ihmiset ja kansat kautta aikain vaeltaneet tiheästi asutuilta alueilta harvaanasutuille ja kylmemmiltä vyöhykkeiltä lämpimämmille. Melkein kaikki kansainvaellukset ja suuri osa sodista ovat selitettävissä tällä alkuperäisellä kiihkeällä halulla palauttaa menetetty liikkumavapaus ja päästä takaisin aurinkoon.

II. Tie ylöspäin (valtaan): pois ihmistungoksesta ylimpien kymmenentuhannen yksinäisyyteen, vapauteen ja joutilaisuuteen! Tämä huuto kaikui, kun liikakansoituksen seurauksena vallasta tuli vapauden edellytys - ja kun ilmastollisista syistä vallasta tuli myös joutilaisuuden edellytys. Sillä ainoastaan vallanpitäjä voi avautua, koska hänen ei tarvitse ottaa huomioon muita ihmisiä - vain vallanpitäjä voi vapauttaa itsensä työvelvollisuudesta, koska muut tekevät työt hänen puolestaan. Liikakansoitetuissa maissa ihmisen on tehtävä valinta: joko hänen on tallattava muut tai annettava muiden tallata hänet jalkoihinsa: on oltava joko isäntä tai renki, rosvo tai kerjäläinen. - Tämä yleinen vallanhalu oli kaikkien sotien, vallankumousten ja muiden ihmisten välisten taistelujen isä.

III. Tie sisään päin (etiikka): tie ulkoisesta ahdingosta sisäiseen yksinäisyyteen, ulkokohtaisesta työstä sisäiseen harmoniaan! Ihmisen vapautus itsehillinnän, itsensä kieltämisen ja epäitsekkyyden kautta; vähään tyytyminen suojautumisena köyhyydeltä; luopuminen vapaudesta ja joutilaisuudesta siinä määrin, että liikakansoitetun yhteiskunnan ja ankaran ilmaston suoma minimi riittää. - Tähän kiihkeään pyrkimykseen etsiä täydennystä ulkoiselle epävapaudelle ja raatamiselle siitä vapaudesta ja sielunrauhasta, joka kätkeytyy ihmisen sydämeen, perustuu kaikki uskonnollinen elämä.

IV. Tie eteen päin (tekniikka): orjatyön ajasta uuteen vapauden ja joutilaisuuden aikakauteen alistamalla luonnonvoimat ihmisen hengen voimalla! Vastaamalla liikakansoitukseen tuotannon lisäämisellä, ihmisten orjuuttamiseen luonnonvoimien orjuuttamisella. - Tähän pyrkimykseen murtaa luonnon herruus perustuu kaikki teknillinen ja tieteellinen edistys.

II Etiikka ja tekniikka

1. Sosiaalinen kysymys

Eurooppalaisen kulttuurin kohtalonkysymys kuuluu: "Kuinka on mahdollista pelastaa kylmään ja karuun maanosaan ahtautunut ihmisjoukko nälältä, kylmyydeltä, tappeluilta ja ylirasitukselta ja suoda heille se vapaus ja joutilaisuus, jonka kautta he kerran löytävät onnen ja kauneuden?"

Vastaus kuuluu: "Kehittämällä etiikkaa ja tekniikkaa." - Etiikka voi koulun, lehdistön ja uskonnon välityksellä muuttaa eurooppalaisen ihmisen petoeläimestä kotieläimeksi ja sitä kautta kypsäksi vapaaseen yhteisyyteen - tekniikka voi lisäämällä tuotantoa ja muuttamalla ihmisillä teetettyä pakkotyötä koneelliseksi työksi lahjoittaa eurooppalaisille vapaa-aikaa ja sellaista työvoimaa, jota he tarvitsevat kulttuurin kehittämiseen. Etiikka ratkaisee sosiaalisen kysymyksen sisältäpäin - tekniikka ulkoapäin.

Euroopassa vain kahdella ihmisluokalla on edellytykset onneen: rikkailla, jotka voivat tehdä mitä lystää ja jotka voivat ostaa kaiken haluamansa - ja pyhimyksillä, jotka eivät halua tehdä eivätkä omistaa enempää kuin minkä kohtalo suo. Rikkaat auttaa objektiiviseen vapauteen heidän valtansa tehdä muista ihmisistä ja luonnonvoimista heidän tahtonsa välikappaleita - pyhimykset auttaa subjektiiviseen vapauteen välinpitämättömyys, jolla he suhtautuvat kaikkeen maalliseen. Rikas voi avautua ulospäin - pyhimys sisäänpäin. Kaikki muut eurooppalaiset ovat luonnon ja yhteiskunnan orjia: pakkotyöläisiä ja vankeja. 

2. Politiikan riittämättömyys

Eeettinen ihanne on tehdä Euroopasta pyhimysten yhteisö; teknillinen ihanne on tehdä Euroopasta rikkaiden yhteisö. Etiikka haluaa vapauttaa ihmisen erilaisista haluista, jotta hän ei enää tuntisi itseään köyhäksi - tekniikka haluaa poistaa puutteen, jotta kukaan ei enää olisi köyhä.

Politiikka ei voi tehdä ihmisistä tyytyväisiä eikä rikkaita. Siksi kaikki sen omavaltaiset yritykset ratkaista sosiaalinen kysymys epäonnistuvat. Ainoastaan etiikan ja tekniikan palveluksessa voi politiikka myötävaikuttaa sosiaalisen kysymyksen ratkaisuun. Korkeinta mitä politiikka voisi nykyisen etiikan ja tekniikan tasolla saavuttaa olisi epävapauden, köyhyyden ja pakkotyön yleistyminen. Se voisi vain tasoittaa näitä epäkohtia, ei poistaa; se voisi tehdä Euroopasta tasa-arvoisten pakkotyöläisten kuritushuoneen - mutta ei mitään paratiisia. Sosiaalisen ihannevaltion kansalainen olisi epävapaampi ja  kiusatumpi kuin luonnontilassa elävä Etelämeren saarten asukas: kulttuurihistoria olisi vain tarina kohtalokkaasta ihmisen pettämisestä.

3. Valtio ja työ

Niin kauan kuin etiikka on liian heikko suojelemaan ihmisiä toisiltaan ja tekniikka liian kehittymätöntä, jotta voisi sälyttää ihmisten työtaakan luonnonvoimille, hakee ihmiskunta turvaa liikakansoituksen tuomilta ongelmilta valtiosta ja ilmaston vaaroilta työstä.

Valtio suojelee ihmisiä toistensa mielivallalta - työ luonnonvoimien mielivallalta. Järjestynyt pakkovaltio tarjoaa tietyillä ehdoilla ihmiselle, joka luopuu vapaudestaan, suojaa muilta ihmisiltä, jotka ehkä haluaisivat murhata tai ryöstää hänet - järjestetty pakkotyö suojaa pohjoisen ihmistä, joka luovuttaa siihen aikansa ja työvoimansa, nälkäkuolemalta ja paleltumiselta. 

Nämä kaksi instituutiota armahtavat eurooppalaisen, joka luonnontilassa olisi ylimääräisenä menehtynyt, elinikäiseen pakkotyöhön; vain pysyäkseen hengissä on hänen luovuttava vapaudestaan. Valtion kansalaisena hän on teljettynä oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa ahtaaseen häkkiin - pakkotyöläisenä hän on sidottu työsuorituksensa raskaaseen ikeeseen. Jos hän nousee kapinaan valtiota vastaan - uhkaa häntä hirsipuu; jos hän nousee kapinaan työtä vastaan - uhkaa häntä nälkäkuolema.

4. Anarkia ja joutilaisuus

Valtio ja työ molemmat tekeytyvät ihanteiksi; ne vaativat uhreiltaan kunnioitusta ja rakkautta. Mutta ne eivät ole mitään ihanteita; ne ovat vaikeasti siedettäviä sosiaalisia ja ilmastollisia välttämättömyyksiä. Niin kauan kuin on ollut valtioita, on ihminen tuntenut kaipuuta anarkiaan, ihanteelliseen valtiottomaan tilaan - niin kauan kuin on ollut työtä, on ihminen haaveillut joutilaisuudesta, ihanteellisesta vapaa-ajan käytöstä.

Anarkia ja joutilaisuus ovat ihanteita - eivät valtio ja työ. Anarkia on tiheän väestön yhteiskunnassa, joka ei ole korkealla eettisellä tasolla, mahdoton toteuttaa. Yritys toteuttaa sitä veisi senkin vähäisen vapauden ja elämisen mahdollisuuden, jonka valtio turvaa kansalaisilleen. Yleisessä toisiinsa törmäilevien egoistien paniikissa moni rusentuisi kuoliaaksi. Vapauden sijaan johtaisi anarkia pahimpaan epävapauteen. Yleisen joutilaisuuden vallitessa enemmistö pohjoisen ihmisistä kuolisi muutamassa kuukaudessa nälkään tai paleltuisi. Hätä ja kurjuus saavuttaisivat huippunsa. - Aavikolla ja lumikentillä, beduiinien ja eskimoiden kesken vallitsee erakko-anarkia; harvaan asutuissa ja hedelmällisissä etelän maissa vallitsee joutilaisuus.

5. Valtion ja työn voittaminen

Pakkovaltiota ja pakkotyötä, näitä kahta kulttuuri-ihmisen suojelijaa ja tyrannia, ei voida syrjäyttää millään poliittisella vallankumouksella; vaan ainoastaan etiikalla ja tekniikalla. Ennen kuin etiikka on voittanut pakkovaltion, merkitsee anarkia yleistä murhaamista ja ryöstämistä - ennen kuin tekniikka on voittanut pakkotyön, merkitsee joutilaisuus yleistä nälkä- ja palaltumiskuolemaa. 

Vain etiikan avulla voivat liikakansoitettujen maiden asukkaat vapauttaa itsensä yhteiskunnan tyranniasta, ja vain tekniikan avulla voivat kylmempien vyöhykkeiden asukkaat vapauttaa itsensä luonnonvoimien tyranniasta. Valtion tehtävä on etiikkaa edistämällä tehdä itsestään tarpeeton ja lopulta johtaa meidät anarkiaan - työn tehtävä on tekniikkaa edistämällä tehdä itsestään tarpeeton ja lopulta johtaa meidät joutilaisuuteen. 

Ihmisten vapaaehtoisuuteen perustuva yhteisyys ei ole kirous - ainoastaan pakkovaltio on sitä; vapaaehtoinen työ ei ole kirous - ainoastaan pakkotyö on sitä. Vapaus on ihanne, ei hillittömyys. Joutilaisuus on ihanne, ei laiskuus. Pakkovaltio ja pakkotyö ovat asioita, jotka on voitettava: mutta niitä ei voida voittaa anarkialla ja joutilaisuudella, ennen kuin etiikka ja tekniikka ovat riittävän kypsät; ja jotta tähän päästäisiin, on ihmisen purettava pakkovaltio, edistääkseen etiikkaa - lopetettava pakkotyö, edistääkseen tekniikkaa.

Tie eettiseen anarkiaan kulkee valtiopakon kautta, tie tekniseen joutilaisuuteen työpakon kautta. Tiellä menneisyyden paratiisista tulevaisuuden paratiisiin on kaksi kaistaa: luonnollinen anarkia - liikakansoitus - pakkovaltio - etiikka - kulttuurianarkia; luonnollinen joutilaisuus - vaellus pohjoiseen - pakkotyö - tekniikka - kulttuurijoutilaisuus. Olemme nyt tehneet puolet tästä matkasta, olemme molemmista paratiiseista yhtä kaukana: tästä johtuu kurjuutemme. Nykyajan kekimääräinen eurooppalainen ei ole enää luonnonihminen - eikä vielä kulttuuri-ihminen; ei enää eläin - eikä vielä ihminen; ei enää osa luontoa - mutta ei vielä myöskään luonnon herra.

6. Etiikka ja tekniikka

Etiikka ja tekniikka ovat sisarukset: Etiikka hallitsee luonnonvoimia meissä, tekniikka hallitsee luonnonvoimia ympärillämme. Molemmat pyrkivät hengen voimalla kukistamaan luonnon. Etiikka pyrkii vapauttamaan ihmisen sankarillisella kieltämisellä: luopumuksella - tekniikka sankarillisella myöntämisellä: toiminnalla.

Etiikka kääntää hengen vallantahdon sisäänpäin: se tahtoo valloittaa mikrokosmoksen. Tekniikka kääntää hengen vallantahdon ulospäin: se haluaa valloittaa makrokosmoksen. Kumpikaan ei yksinään voi vapauttaa pohjoista ihmistä: sillä etiikka ei voi ruokkia eikä lämmittää nälkiintynyttä ja viluista ihmiskuntaa, eikä tekniikka voi tyydyttää pahaa ja himokasta ihmiskuntaa eikä myöskään suojella sitä itseltään. Mitä hyödyttää ihmisiä heidän siveellisyytensä, jos he yksin sen varassa kuolevat nälkään tai paleltuvat? Ja mitä hyödyttää ihmisiä tekninen edistys, jos he käyttävät sitä väärin, toistensa silpomiseen ja teurastamiseen?  

Kulttuuri-Aasia kärsii enemmän liikakansoituksesta kuin pakkasesta: sen olisi siksi helpompi luopua tekniikasta ja omistautua eettisille pyrkimyksilleen, helpompi kuin Euroopan, missä etiikka tarvitsee täydennyksekseen tekniikkaa.

III. Aasia ja Eurooppa

1. Aasia ja Eurooppa

Aasian suuruus on sen etiikassa - Euroopan suuruus on sen tekniikassa. Aasia opettaa maailmaa itsehillinnässä. Eurooppa opettaa maailmaa luonnon hallitsemisessa. Aasiassa on yhteiskunnallisen kysymyksen painopiste ollut liikakansoituksessa - Euroopassa on painopiste ollut ilmastossa. Aasian on ennen kaikkea täytynyt pyrkiä tekemään väenpaljouden rauhanomainen yhteiselo mahdolliseksi: tähän se pystyi vain kasvattamalla ihmisten epäitsekkyyttä ja itsehillintää eli eettisyyttä. Euroopan on ennen kaikkea täytynyt pyrkiä karkottamaan nälän ja vilun kauhut, jotka alituisesti uhkasivat sen asukkaita: tähän se pystyi vain työn ja kekseliäisyyden, tekniikan avulla. Kaksi elämän perusarvoa ovat: harmonia ja energia; niistä on johdettavissa kaikki muut arvot. Aasian suuruus ja kauneus perustuvat harmoniaan. Euroopan suuruus ja kauneus perustuvat energiaan; Aasia elää tilassa: sen henki on mietiskelevä, itseensä kääntynyt, rauhallinen ja sulkeutunut; se on naisellinen, kasvimainen, staattinen, apolloninen, klassinen, idyllinen - Eurooppa elää ajassa: sen henki on toimelias, ulospäin suuntautunut, liikkuva ja määrätietoinen; se on miehekäs, eläimellinen, dynaaminen, dionyysinen, romanttinen, sankarillinen.  

Aasian symboli on kaikenkäsittävä meri, ympyrä - Euroopan symboli on eteenpäin pyrkivä virta, suora. Tässä paljastuu kosmisten symbolien, alfan ja omegan, syvin merkitys. Ne välittävät meille merkkikielellä tuon mystisen, aina palaavan voiman ja muodon, ajan ja tilan, ihmisen ja kosmoksen välisen vastakkaisuuden, joka on myös Euroopan ja Aasian sielujen välisen eron takana: suuri omega, ympyrä, jonka avara portti on kosmokselle liian avoin - on Aasian jumalaisen harmonian vertauskuva; suuri alfa, ylöspäin osoittava terävä kulma, joka lävistää omegan - on vertauskuva eurooppalaisen ihmisen aktiivisuudelle ja määrätietoisuudelle, jotka rikkovat Aasian ikuisen rauhan. A und Ώ ovat myös freudilaisessa mielessä ilmeisiä mies- ja naissukupuolen symboleja: Näiden merkkien yhdistäminen merkitsee siittämistä ja elämää ja ilmentää maailman ikuista dualismia. Todennäköisesti myös numeroiden 1 ja 0 pohjalla on sama symboliikka: rajallinen ykkönen protestina rajattomalle nollalle - kyllä vastaan ei.

2. Kulttuuri ja ilmasto

Aasian ja Euroopan sielut ovat kehittyneet aasialaisesta ja eurooppalaisesta ilmastosta. Aasian kulttuurikeskukset ovat lämpimillä - Euroopan kultturikeskukset kylmillä seuduilla. Tästä on ollut tuloksena niiden toisilleen vastakkainen suhde luontoon: kun etelän asukas saa tuntea itsensä häntä ympäröivän anteliaan luonnon lapseksi ja ystäväksi - on pohjoisen asukkaan pakko ankarasti taistellen kiskoa kitsaasta maaperästä kaikki, mitä hän tarvitsee elannokseen; hänen on valittava: joko hänestä tulee luonnon herra tai sen orja - joka tapauksessa hän on sen vastustaja. 

Etelässä ihmisen ja luonnon välinen kanssakäyminen on ollut rauhanomaisen harmonista, pohjoisessa sotaisan sankarillista. Euroopan dynamiikka selittyy sillä, että se on maapallon pohjoinen kulttuurikeskus. Vuosituhansien ajan ovat pakkanen ja karu maaperä asettaneet eurooppalaisen valinnan eteen: "Tee työtä tai kuole." Joka ei halunnut tai ei voinut tehdä työtä, hänen oli kuoltava nälkään tai kylmyyteen. Monien sukupolvien aikana pohjoinen talvi on systemaattisesti karsinut heikot, passiiviset, hitaat ja mietiskelyyn taipuvaiset eurooppalaiset ja näin jalostanut kovan, toimeliaan, sankarillisen ihmisrodun. 

Esihistoriallisista ajoista lähtien on valkoihoinen, ja kaikkein pisimpään vaaleatukkainen, rotu saanut taistella talvea vastaan, mikä on paitsi valkaissut sen ihon myös terästänyt sitä. Tätä muinaista karaisemista saa eurooppalainen kiittää siitä, että on voinut säilyttää terveytensä ja tarmokkuutensa aina tähän päivään asti, kaikista hänen myöhemmistä kulttuurisynneistään huolimatta. Valkoinen ihminen on talven poika, auringon hylkimä: voittaakseen pakkasen hänen täytyi jännittää lihaksensa ja älynsä äärimmäisiin suorituksiin ja itse luoda uusia aurinkoja; hänen täytyi voittaa, muokata uudeksi, alistaa ikuisesti vihamielinen luonto. Tämän pakon alla, pakon valita toiminnan ja kuoleman välillä, syntyi jokaisen kulttuurin pohjoisella reuna-alueella sen vahvin, sankarillisin tyyppi: Euroopassa germaani, (nor(d)manni), Aasiassa japanilainen, Amerikassa azteekki.

Kuumuus pakottaa ihmisen minimoimaan aktiivisuutensa - kylmyys pakottaa hänet maksimoimaan aktiivisuutensa. Pohjoisen aktiivinen, sankarillinen ihminen on aina lyönyt ja valloittanut passiivisen, harmonisen etelän; sitä vastaan on sitten kultivoitunut etelä assimiloinut ja sivilisoinut barbaarisen pohjolan miehen - kunnes uusi pohjoinen valloittaja on taas barbarisoinut ja synnyttänyt hänet uudelleen. 

Historian enimmät sotaiset valloitukset ovat tapahtuneet pohjoisesta etelään - enimmät henkis-uskonnolliset häirinnät etelästä pohjoiseen. Juutalaiset ovat valloittaneet Euroopan uskonnollisesti - germaanit sotilaallisesti: Aasiassa voittivat Intian ja Arabian uskonnot - kun taas Japani pitää siellä poliittista valtaa.

Lämpimämpien vyöhykkeiden kansat (arabit, turkkilaiset, tataarit, mongolit) ovat kasvaneet aavikoilla ja aroilla: tässä kasvattajana ei ollut pohjoinen talvi vaan maaperän kuivuus, mutta myös tässä pakostakin sankarillinen ihminen voitti idyllisen, aktiivinen passiivisen, nälkäinen kylläisen.

 3. Kolme uskontoa

Intian kuumuus, joka lamauttaa kaiken toiminnan, loi sikäläisen mietteliään mielenlaadun; Euroopan kylmyys, joka pakottaa toimintaan, loi täkäläisen aktiivisen mielenlaadun; Kiinan lauhkea ilmasto, joka edellyttää harmonista toiminnan ja mietiskelyn vaihtelua, loi sikäläisen harmonisen mielenlaadun. Nämä kolme lämpötilaa ovat tuottaneet kolme uskonnollista perustyyppiä: mietiskelevän, sankarillisen ja harmonisen. Pohjoisen sankarillinen uskonto ja etiikka ovat saaneet ilmaisunsa Eddassa sekä eurooppalaisten ja japanilaisten ritareiden maailmankatsomuksissa ja kokevat nyt ylösnousemustaan Nietzschen opissa. Niiden korkeimmat hyveet ovat urheus ja tarmo, niiden ihanteina ovat taistelu ja sankari: Siegfried. Etelän mietiskelevä uskonto ja etiikka saavat täyttymyksensä buddhalaisuudessa. Niiden korkeimmat ihanteet ovat kieltäymys ja hyväntahtoisuus, niiden ihanteina ovat rauha ja pyhimys: Buddha. Lauhkean vyöhykkeen uskonto ja etiikka syntyivät lännessä Hellaassa, idässä Kiinassa. Ne eivät edellytä taistelun askeesia, eivät myöskään kieltäymystä. Ne ovat optimistisia ja tämänpuoleisia; niiden ihanteena on jalo ihminen: viisas Konfuze, taiteilija Apollon. Kreikkalainen apollonisen ihmisen ihanne on puolivälissä germaanisen sankarin, Siegfriedin, ja intialaisen pyhimyksen, Buddhan, keskellä. Kaikki uskonnot ja eettiset  luomukset ovat näiden kolmen perustyypin yhdistelmiä. Jokaisen uskonnon, joka levittäytyy muualle maailmaan, on mukauduttava näihin ilmaston asettamiin vaatimuksiin. Niinpä itämainen kristillisyys on lähinnä etelän uskontoa, katolisuus lähinnä lauhkean vyöhykkeen uskontoa ja protestantismi lähinnä pohjoisen uskontoa. Sama koskee Ceylonin, Kiinan ja Japanin buddhalaisuutta. - Kristinusko on välittänyt kulttuuriimme etelän aasialaiset arvot; renessanssi on välittänyt meille lauhkean vyöhykkeen antiikin arvot; ritariaika on välittänyt meille pohjoisen germaaniset arvot.

4. Harmonia ja voima

Euroopan kulttuuriarvot ovat sekalaiset - sen henki lähinnä pohjoinen. Itämainen ihminen on hyvyydessä ja viisaudessa eurooppalaisen yläpuolella - tarmokkuudessa ja älykkyydessä hän jää tästä jälkeen. Eurooppalainen kunnia on sankarillinen arvo - itämainen arvokkuus harmoninen arvo. Jatkuva taistelu kovettaa, jatkuva rauha pehmittää sydämen. Siksi itämaan ihminen on lempeämpi ja lauhkeampi kuin eurooppalainen. Lisäksi intialaisten, kiinalaisten, japanilaisten ja juutalaisten yhteiskunnallinen menneisyys on moninkertaisesti vanhempi kuin germaanien, jotka vielä 2000 vuotta sitten elivät anarkiassa: näin aasialaisilla on ollut aikaa kehittää sosiaalisia hyveitään pitempään ja paremmiksi kuin ovat vastaavat eurooppalaiset hyveet.

 Sydämen hyvyyttä vastaa hengen viisaus. Viisaus perustuu harmoniaan - älykkyys hengen terävyyteen. Myös viisaus on kypsemmän etelän hedelmä, mitä harvemmin tapaa pohjoisessa. Myöskin Euroopan filosofit vain harvoin ovat viisaita, sen eetikot harvoin hyväntahtoisia. Vielä antiikin kulttuurissa oli enemmän viisaita miehiä, joiden kokonaispersoonallisuutta leimasi kirkastunut henkisyys - kun taas nykyaikaisessa Euroopassa (kristittyjen keskuudessa) tämä tyyppi on jo miltei hävinnyt. Myös tämä liittyy germaanien kulttuurin nuoruuteen ja eurooppalaisen hengen intohimoisuuteen. Lisäksi kristillisen keskiajan luostarit olivat ainoat mietiskelyyn mahdollisuuden antavat turvapaikat keskellä muuten toimeliasta ja sotaisaa maailmaa. Sinne vetäytyivät kaikki viisaat kuollakseen siveydenlupauksen uhreina sukupuuttoon.

Eurooppalaiset Kristuksen-kuvat katsovat meitä vakavina ja surullisina, kun taas Buddha-patsaat hymyilevät. Eurooppalaiset ajattelijat ovat hyvin vakavia - kun taas aasialaiset viisaat hymyilevät: sillä he elävät sovussa itsensä, yhteiskunnan ja luonnon kanssa eivätkä taistele näitä vastaan; he aloittavat jokaisen uudistuksen itsestään, eivät muista ihmisistä, ja vaikuttavat näin pikemmin esimerkkinsä kuin kirjojensa kautta. Ajattelun tuolta puolen he löytävät uudelleen lapsenomaisuutensa - kun taas Euroopan ajattelijoista jo nuorena tulee vanhuksia.

Ja kuitenkin Eurooppa omalla tavallaan on yhtä suuri kuin Aasia: mutta sen suuruus ei ole hyvyydessä eikä viisaudessa - vaan sen tarmokkuudessa ja sen keksijäluonteissa. Eurooppa on koko maailman sankari; kaikilla ihmiskunnan taistelukentillä se on lyönyt muut kansat: metsästyksessä, sodassa ja tekniikassa on eurooppalainen tehnyt enemmän kuin mikään historiallinen kulttuurikansa ennen sitä tai sen aikana. Se on tappanut maissaan melkein kaikki vaaralliset eläimet sukupuuttoon; on lyönyt ja alistanut miltei kaikki tummaihoiset kansat ja lopulta keksinnöillään ja ahkeruudellaan, tieteellään ja tekniikallaan saanut niin perusteellisesti alistetuksi myös luonnon, että sitä ei koskaan aikaisemmin missään ole pidetty mahdollisena. Aasian koko maailmaa koskeva lähetystehtävä on ihmiskunnan vapauttaminen etiikalla - Euroopan lähetystehtävä on koko ihmiskunnan vapauttaminen tekniikan avulla. Euroopan symboli ei ole viisas ihminen, ei pyhimys, ei marttyyri - vaan sankari, taistelija, voittaja, vapauttaja. 

IV. Euroopan tekninen maailmanmissio

1. Eurooppalainen henki

Uusi aika aloitti Euroopan suuren kulttuurimission. Euroopan olemus on tahdossa teoilla muuttaa ja parantaa maailmaa. Eurooppa tietoisesti pyrkii nykyajasta tulevaisuuteen; se on jatkuvan vapautumisen, uudistumisen, vallankumouksen tilassa; se on uudistuksen haluinen, skeptinen eikä tunne hartautta tapojaan ja perinteitään kohtaan, vaan taistelee niitä vastaan. Juutalaisessa mytologiassa eurooppalaista henkeä vastaa Lusifer - kreikkalaisessa Prometeus: valontuoja, joka sytyttää maailmaan jumalaisen kipinän ja joka nousee kapinaan taivaallis-aasialaista harmoniaa vastaan, jumalallista maailmanjärjestystä vastaan, tämän maailman ruhtinas, taistelun, tekniikan, valistuksen ja edistyksen isä, ihmisten johtaja näiden taistelussa luontoa vastaan. Euroopan henki on murtanut poliittisen yksinvaltiuden sekä luonnonvoimien hirmuvallan. Eurooppalainen ei alistu kohtaloonsa, vaan pyrkii tekojensa ja henkensä voimalla pääsemään sen herraksi: aktivistina ja rationalistina.

2. Hellas Euroopan edeltäjänä

Hellas valmisti tietä Euroopalle; se ensin tunnisti olemuksellisen eron itsensä ja Aasian välillä ja löysi aktiivis-rationalistisen sielunsa. Sen Olympos ei ollut rauhan paratiisi - vaan taistelutanner; sen korkein jumala oli kapinallinen, jolle mikään ei ollut pyhää. Hellas syöksi kuninkaansa ja jumalansa - ja asetti niiden paikalle kansalaisten muodostaman valtion ja uskonnon, joka palvoi ihmistä.

Tämä Kreikan eurooppalainen aikakausi alkoi tyrannien kaatamisella ja päättyi Aleksanterin ja …. aasialaiseen yksinvaltiuteen, sai hiukan jatkoaikaa tasavaltalaisessa Roomassa hukkuakseen sitten lopullisesti roomalaiseen keisarikuntaan. Aleksanteri Suuri, hellenistiset kuninkaat ja roomalaiset keisarit olivat aasialaisen suurkuninkuuden aatteen perillisiä. Roomalainen keisarikunta ei missään oleellisessa suhteessa eronnut itämaisista Kiinan, Mesopotamian, Intian ja Persian yksinvaltaisista järjestelmistä.

Keskiajalla Eurooppa oli Aasian henkinen kulttuuriprovinssi.  Sitä hallitsi aasialainen kristinusko. Sen uskonnollinen kulttuuri, sen mystinen perustunnelma, sen monarkinen valtiomuoto sekä paavien ja keisareiden, munkkien ja ritareiden dualismi, kaikki tämä oli aasialaista.

Vasta kun Eurooppa vapautui kristinuskosta, mikä alkoi renessanssissa ja uskonpuhdistuksessa, jatkui valistuksessa ja huipentui Nietzscheen, tuli Eurooppa taas omaksi itsekseen ja etääntyi henkisesti Aasiasta. Eurooppalainen kulttuuri on uuden ajan kulttuuria. 

3. Euroopan tekninen perusta

Filip toisen maailma ei missään oleellisessa suhteessa edustanut kulttuurista edistystä verrattuna Hammurabin maailmaan: ei taiteessa, ei tieteessä, ei politiikassa, ei oikeuskäsityksissä, ei hallinnossa. Niinä kolmena ja puolena vuosisatana, jotka erottavat meidät Filipistä, on maailma muuttunut perusteellisemmin kuin tätä edeltäneinä kolmena ja puolena vuosituhantena.

Tekniikka oli se, joka herätti Euroopan keskiaikaisesta, aasialaisesta Ruususen unestaan. Keksimällä tuliaseet, se on lyönyt ritarilaitoksen ja feodalismin - keksimällä kirjapainotaidon se on lyönyt paavin vallan ja taikauskon; kompassi ja laivanrakennustekniikka on avannut sille vieraat maanosat, jotka se sitten, ruudin avulla, on valloittanut.

Nykyaikaisen tieteen edistystä ei voi erottaa tekniikan kehittymisestä: ilman kaukoputkea ei olisi mitään nykyaikaista tähtitiedettä, ilman mikroskooppia ei olisi mitään bakterologiaa. Myös nykyinen taide mitä likeisimmin liittyy tekniikkaan: nykyinen soitinmusiikki, nykyinen arkkitehtuuri, nykyinen teatteri lepäävät osittain teknisellä perustalla. Valokuvauksen vaikutus muotokuvamaalaukseen tulee myös voimistumaan: sillä, koska valokuvaus on kasvonpiirteiden tallentamisessa niin ylivoimainen, pakottaa se maalaustaiteen vetäytymään takaisin omimmalle alueelleen ja pitäytymään ihmisen olemuksen ja sielun kuvaamiseen. - Samanlainen vaikutus kuin valokuvauksella maalaustaiteeseen saattaisi elokuvalla olla teatteriin.

Nykyinen sotataito on tekniikan vaikutuksesta täysin muuttunut. Psykologisesta tieteestä se on muuttunut lähinnä tekniseksi. Nykyiset sodankäynnin menetelmät eroavat keskiaikaisista oleellisemmin kuin nämä luonnonkansojen käytännöistä.

Koko nykypäivän politiikka tapahtuu tekniikan merkeissä: demokratia, nationalismi ja kansansivistys ovat seurausta kirjapainotaidon keksimisestä. Idustrialismi ja siirtomaaimperialismi, kapitalismi ja sosialismi ovat teknisen edistyksen ja sen määräämän maailmantalouden uudelleenjärjestelyn seurausilmiöitä. Kuten maanviljely luo patriarkaalinen mielenlaadun ja käsityö individualistisen mielenlaadun - samoin luo yhteinen, organisoitu teollisuustyö sosialistisen mielenlaadun: työn tekninen järjestäminen heijastuu työläisten sosialistisessa järjestäytymisessä.

Ja lopulta tekninen edistys on muuttanut eurooppalaista itseään: hänestä on tullut kiireisempi, hermostuneempi, epävakaisempi, valppaampi, nopeaälyisempi, järkiperäisempi, toimeliaampi, käytännöllisempi ja älykkäämpi. Kun pyyhimme kulttuuristamme kaikki nämä tekniikan seurausilmiöt, ei jäljelle jää mitään, mikä missään suhteessa olisi korkeampaa kuin muinaisegyptiläinen tai muinaisbabylonialainen kulttuuri - monessa suhteessa se on jopa alempaa kuin nämä.

Tekniikkaa Eurooppa siis saa kiittää etumatkastaan kaikkiin muihin kulttuureihin nähden. Vasta sen avulla siitä tuli maailman valtias ja johtaja. Eurooppa on tekniikan seuraus. Amerikka on Euroopan korkein huippu.

4. Maailman tekninen käännekohta

Euroopan tekninen aikakausi on maailmanhistoriallinen tapahtuma, jonka merkitys on verrattavissa esihistorialliseen tulen keksimiseen. Tulen keksimisestä alkoi ihmisen kulttuurihistoria, siitä alkoi ihmiseläimen kehittyminen ihmiseksi. Kaikki ihmiskunnan myöhemmät henkiset ja aineelliset edistysaskeleet rakentuvat tämän esi-eurooppalaisen Prometeuksen keksinnölle.

Tekniikka merkitsee ihmisen historiassa samanlaista käännekohtaa kuin tuli. Kymmenien tuhansien vuosien kuluttua historia tullaan jakamaan esitekniseen ja jälkitekniseen aikakauteen. Eurooppalaista - joka jo siihen mennessä on aikaa sitten kuollut sukupuuttoon - tulee tuo tulevaisuuden ihmiskunta ylistämään teknisen maailmankäänteen isänä kuin vapahtajaa.

Tämän teknisen aikakauden, jonka alkua elämme, vaikutusmahdollisuudet ovat äärettömät. Se luo aineellisen perustan kaikille tuleville kulttuureille, jotka tällä uudella pohjalla tulevat oleellisesti eroamaan kaikista tähänastisista. Kaikki aikaisemmat kulttuurit, aina muinaisegyptiläisestä ja kiinalaisesta keskiajan kulttuuriin, olivat kulussaan ja kehityksessään niin samankaltaisia, koska niiden tekniset edellytykset olivat samat. Egyptin varhaisvaiheista keskiajan loppuun ei tekniikassa tapahtunut mitään oleellista kehitystä. Teknisen aikakauden kulttuuri tulee olemaan antiikin ja keskiajan kulttuuria yhtä paljon korkeammalla kuin nämä olivat kivikauden kulttuureja korkeammalla.

5. Eurooppa kulttuuritangenttina

Eurooppa ei ole mikään kulttuuripiiri - se on kulttuuritangentti: tangentti itämaisten kulttuurien suurelle kiertokululle, kulttuurien, jotka kerran syntyivät, kukoistivat ja kuolivat, herätäkseen taas nuorentuneina henkiin jossakin muualla. Tämän kulttuurien kiertokulun on Eurooppa keskeyttänyt ja antanut sille suunnan, joka johtaa tuntemattomiin elämänmuotoihin.

Idän ja lännen orientaalisissa kulttuureissa kaikki oli jo tuttua: mutta Euroopan tekninen kulttuuri oli jotakin, mitä ei koskaan aikaisemmin ollut nähty, jotakin todella uutta. Eurooppa tarkoittaa siirtymistä kaikkien siihenastisten historiallisten kulttuurien itseensä sulkeutuneesta kompleksista tulevaisuuden kulttuurimuotoihin.

Jonkin aikakauden, joka merkityksensä ja dynamiikkansa puolesta on verrattavissa eurooppalaiseen mutta josta meille ei ole jäänyt jälkiä, on täytynyt edeltää muinaisbabylonialaista, muinaiskiinalaista ja muinaisegyptiläistä kulttuuria. Tämä esihistoriallinen esi-Eurooppa on luonut perustan kaikille viimeisten vuosituhansien kulttuureille; kuten nykyajan Eurooppa se oli kulttuuritangentti, joka oli vapauttanut itsensä esihistoriallisten esikulttuurien kiertokulusta. Suuren maailmanhistorian kulku koostuu aasialaisten kulttuurien kiertokuluista ja eurooppalaisista kulttuuritangenteista. Ilman näitä tangentteja (jotka eivät ole eurooppalaisia maantieteellisessä vaan ainoastaan henkisessä mielessä) tapahtuisi vain aina uusia avautumisia, ei mitään kehitystä. Pitkän kypsymisajan jälkeen aina uudestaan jokin nerokas kansa vapauttaa itsensä aikojen hämärästä, katkaisee kulttuurin luonnollisen kulun ja kohottaa ihmiskunnan korkeammalle tasolle.  Keksinnöt, eivät runoelmat tai uskonnot, ovat merkkejä tällaisesta kulttuurin kehittymisestä: pronssin, raudan, sähkön keksiminen. Nämä keksinnöt ovat yhden aikakauden ikuinen testamentti kaikille tuleville kulttuureille. Antiikista ei tule jäämään jäljelle mitään - kun taas uusi aika on rikastuttanut kulttuuria ottamalla hyötykäyttöön sähkön ja muut luonnonvoimat: nämä keksinnöt elävät kauemmin kuin Faust, Jumalainen näytelmä ja Ilias.

Keskiajan mukana päättyi raudan ympärillä pyörinyt kulttuuri - uudella ajalla alkaa konekulttuuri: tässä ei ala uusi kulttuuri - vaan uusi aikakausi. Tämän teknisen aikakauden luoja on nerokas germanisoitujen eurooppalaisten Prometeus-kansa. Sen keksijähengen varassa on nykyinen kulttuurimme, samoin kuin etiikka on ollut juutalaisten, taide helleenien ja politiikka roomalaisten varassa.

6. Leonardo ja Bacon

Teknisen aikakauden alussa ovat kaksi suurta eurooppalaista ennalta nähneet Euroopan merkityksen: Leonardo da Vinci ja Bacon von Verulam. Leonardo omistautui teknisille töilleen yhtä intohimoisesti kuin taiteellisille. Hänen mieliaiheensa oli kysymys kuinka ihminen voisi lentää. Meidän aikamme on antanut siihen hämmästyttävän vakuuttavan vastauksen.

Intiassa kuuluu olevan joogeja, jotka eettisyydellään ja askeesillaan voivat kumota painovoiman ja leijua ilmassa; Euroopassa painovoima voitettiin teknisesti; sen tekivät insinöörien keksijähenki ja sen materialisoituminen, lentokone. Levitaatio ja lentotekniikka symboloivat toisaalta aasialaista, toisaalta eurooppalaista tietä ihmisen vapautukseen ja valtaan. 

Bacon oli rohkean teknisen utopian "Uusi Atlantis" luoja. Sen tekninen luonne eroaa oleellisesti kaikista sitä edeltäneistä utopioista, Platonista Moreen. Moren eettis-poliittisen "Utopian" ja Baconin teknis-tieteellisen "Nova Atlantiksen" vastakkaisuus ilmentää siirtymistä keskiaikais-aasialaisesta ajattelusta uuden ajan eurooppalaiseen ajatteluun. More vielä näkee sosiaali-eettisissä uudistuksissa maailmanparantamisen vivun - Bacon teknisissä keksinnöissä. More oli vielä kristitty - Bacon jo eurooppalainen.

V. Metsästys - sota - työ

1. Valta ja vapaus

Mietiskelevä ihminen elää sovussa ympäristönsä kanssa - toimelias ihminen jatkuvassa sotatilassa. Pysyäkseen hengissä, päästäkseen voitolle ja voidakseen kunnolla avautua hänen on alituisesti puolustettava itseään vihamielisiä voimia vastaan, pyrittävä kukistamaan ja orjuuttamaan ne. Elämäntaistelu on taistelua vapaudesta ja vallasta. Voitto tarkoittaa: saada tahtonsa läpi. Siksi vain voittaja on vapaa, siksi vain hänellä on valtaa. Vapautta ja valtaa ei voi erottaa toisistaan: Jos täysin pääsee nauttimaan omasta vapaudestaan, loukkaa aina muiden etuja: Valta on ainoa tae esteettömälle vapaudelle.

Ihmiskunnan taistelu vapautensa puolesta lankeaa yhteen sen käymän valtataistelun kanssa. Tämän taistelun myötä se on valloittanut koko maapallon ja alistanut sen: eläinkunnan metsästyksellä ja karjankasvatuksella - kasvikunnan maanviljelyllä - mineraalit kaivostoiminnalla - luonnonvoimat tekniikalla. Mitättömästä heikon eläimen asemastaan ihminen on kohonnut koko maailman valtiaaksi.

2. Metsästys

Ihmisen taistelun ensimmäinen vaihe oli metsästyksen aikakausi. Satoja tuhansia vuosia kestäneissä taisteluissa ihminen on päässyt muiden eläinten herraksi. Tätä suhteellisen heikon ihmisen taistelua kaikkia sukupuuttoon tapettuja ja vielä säilyneitä suurempia ja villimpiä eläinlajeja vastaan voi suurenmoisuudessaan verrata siihen kuinka pieni latinalainen Rooman kylä kerran valloitti koko antiikin maailman. Ihminen voitti kaikki sarvilla ja hampailla, käpälillä ja kynsillä fyysisesti paljon paremmin varustetut kilpailijansa vain ylivoimaisen, tämän taistelun aikana aina vain terävämmäksi käyneen ymmärryksensä asein. Ihmisen taistelu eläimiä vastaan oli sekä puolustuksellista että hyökkäävää: hyökkäysten torjumista ja eläinten orjuuttamista. Ensin ihminen tyytyi tekemään vihamieliset eläimet vaarattomiksi torjumalla tai tuhoamalla ne; myöhemmin hän alkoi kesyttää niitä ja tehdä niistä palvelijoitaan. Hän muutti susia koiriksi, puhveleita naudoiksi, kesytti elefantteja, kameleita, poroja, aaseja, hevosia, laamoja, vuohia, lampaita ja kissoja. Näin hän alisti muinaisten kilpailijoidensa laumasta itselleen joukon eläinorjia, joukon eläviä koneita, jotka tekivät työtä ja taistelivat hänen puolestaan ja näin toivat hänelle enemmän vapautta ja valtaa.

3. Sota

Turvatakseen saavutetun valta-asemansa ja vahvistaakseen sitä ihminen alkoi taistella lajitovereitaan vastaan samoilla menetelmillä kuin eläimiä vastaan. Metsästyksen aikakausi vaihtui sodan aikakauteen. Ihminen taisteli toista vastaan riidellessään eläinkunnasta saatavan saaliin jakamisesta. Vahvempi pystyi torjumaan heikomman hyökkäykset, tuhoamaan tai orjuuttamaan tämän: Sota oli erityinen metsästyksen laji, orjat erityisiä kotieläimiä. Taistelussa vallasta ja vapaudesta vahvempi, röyhkeämpi ja älykkäämpi voitti heikomman, aremman ja tyhmemmän. Myös sota teroitti ihmisen älyä ja terästi tämän voimia. 

 

 

.
.
.